1924: Kuuden mitalin kisat

Suomalaisurheilijoista vain Ville Ritola on voittanut yksissä olympiakisoissa kuusi mitalia: hän palasi Pariisista 1924 neljän kullan ja kahden hopean kanssa. Elettiin Suomen urheilun suuria päiviä, ja ainutlaatuinen saavutus jäi Paavo Nurmen samoissa kisoissa voittamien viiden kultamitalin varjoon.

Yhdysvaltoihin nuorukaisena muuttanut Ville Ritola juoksi ensimmäisen virallisen kilpailunsa vasta 23-vuotiaana vuonna 1919. Vauhtia löytyi heti niin, että nuorta rakennusmiestä puuhattiin tosissaan Suomen joukkueeseen jo Antwerpenin olympiakisoihin 1920. Olympiamatkan esteiksi nousivat raha-asiat, tuore avioliitto Selman kanssa ja lopulta myös Ritolan itseluottamuksen puute.

Neljä vuotta myöhemmin Ville Ritolalla riitti itseluottamusta. Hän oli noussut uuden mantereen parhaaksi kestävyysjuoksijaksi, ja viimeisen silauksen antoi olympiakarsinta toukokuussa 1924. Helsingin eläintarhan kentällä Ritola juoksi 10 000 metrillä uuden maailmanennätyksen – sateen kuraiseksi pehmittämällä radalla.

Pariisissa Ritola juoksi kultaa kympillä, esteissä sekä 3000 metrin ja maastojuoksun joukkuekilpailuissa. Kaksi hopeaa heltisivät Paavo Nurmen jäljessä 5000 metriltä ja maastojuoksusta.

Amsterdamissa 1928 voitti vielä kultaa 5000 metrillä ja hopeaa kympillä nostaen uransa olympiamitalien määrän kahdeksaan.

1941: Voittoisa marssi

Ruotsin kävelyliitolla oli kokemusta suurten joukkojen marssittamisesta, ja se haastoikin Suomen Urheiluliiton kävelymaaotteluun tammikuussa 1941. Ajankohta oli otollinen kummankin maan kannalta. Suomi oli hävinnyt talvisodan Neuvostoliitolle ja maassa tarvittiin toimenpiteitä mielialojen kohottamiseksi. Myös Ruotsissa oli pelko paniikkimielialan lisääntymisestä: Suomen kohtalo sekä Norjan ja Tanskan miehitykset askarruttivat kansalaisia.

Pikaisten neuvottelujen jälkeen ainutlaatuinen maaottelu polkaistiin käyntiin. Maaottelumarssin järjestelytoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Urho Kekkonen. Mukaan liittyivät kaikki urheilujärjestöt oikealta vasemmalle, useita muita kansalaisjärjestöjä sekä Suomen puolustusvoimat.

Kansalaisten värvääminen otettiin tosissaan, joten panostus tiedotukseen oli mittava. Mukaan valjastettiin niin sanomalehdet kuin radiokin. Aiheesta tehtiin elokuva, julisteilta ja marssilehdiltä ei voinut välttyä, ja jopa veikkauskupongeissa kannustettiin marssimaan.

Ja kyllä kansa marssikin! Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti, sillä suorituksia kirjattiin 1 507 111. Ruotsin vastaava luku oli 943 952. Ruotsin kuninkaan, Kustaa V:n, lahjoittama kuninkaan kannu luovutettiin voittajalle juhlallisesti lokakuussa 1942 Messuhallin asemiesillassa. Marssijat saivat lunastaa muistoksi Tapio Wirkkalan suunnitteleman marssimerkin.

1995: ”Litet bättre”

Järjestyksessään 59. jääkiekon MM-kisat alkoivat suomalaisten osalta vuonna 1995 surkeasti. Ruotsalaisvalmentaja Curt Lindströmin luotsaama leijonajoukkue sai kylmää kyytiä ensimmäisessä ottelussaan Tshekkiä vastaan kaatuen luvuin 3–0. Tämän jälkeen suunta muuttui, eivätkä miehemme hävinneet enää kertaakaan.

Kiekkojuhla huipentui Tukholman Globenissa 7.5.1995 pelatussa unelmafinaalissa. Vastakkain olivat ennakkosuosikit Suomi ja Ruotsi. Loppuunmyyty jääkiekkopyhäkkö uhkui jännitystä ja yli kaksi miljoona suomalaista oli linnoittautunut TV:n ääreen.

Ajassa 8.07 Ville Peltonen laukoi leijonat 1–0 -johtoon. Ja lisää oli luvassa. Peltosen kypärätempun ja kapteeni Timo Jutilan maalin jälkeen päätöslukemina komeili 4–1. Maalivahti Jarmo Myllyksen lähes virheetön työskentely ja suomalaispelaajien liikkuva peli veivät kauan odotettuun lopputulokseen. Suomi oli voittanut historiansa ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden – vieläpä Tukholmassa, Ruotsia vastaan.

Juhlat olivat ikimuistoiset. Helsingissä kansa ryntäsi kaduille ja autojen torvet soivat etelän malliin. Sankarit lennätettiin kotimaahan Finnairin erikoislennolla ja yli 100 000 ihailijaa otti leijonamiehistön vastaan Helsingin kauppatorilla.

1997: Kaikkien aikojen oma maali

Unkari antoi kulmapotkun lisäajalla. Viisi seuraavaa kosketusta oli suomalaispelaajien. Eikä kyseessä ollut harjoiteltu syöttökuvio, vaan suoranainen ihmisflipperi. Viimeinen purkuyritys oli Sami Mahliolla, mutta pallo osui maalivahti Teuvo Moilaseen ja kimposi omaan maaliin.

Rankkasateen kastelemat 31 000 suomalaiskatselijaa hiljenivät. Sitten alkoi täysi kaaos; vihellyskonsertti ja rivouksien huutelu. Radalle satoi pulloja, sateenvarjoja ja kaikkea mitä oli saatavilla. Kentälle yritti kymmeniä ihmisiä, joita järjestysmiehet taklasivat ja poliisit veivät sivummalle. Stadionin puupenkkejä yritettiin hajottaa. Pelin jälkeen lavuaareja ja vessanpönttöjä potkittiin paloiksi.

Stadionin ulkopuolella sekasorto jatkui puolisen tuntia. Liikennemerkkejä kaadettiin ja roskatynnyreitä poltettiin.

Pettymys lokakuisena iltana 1997 oli valtaisa. Suomi oli niin lähellä päästä vuoden 1998 jalkapallon Ranskan MM-kisoihin. Antti Sumialan maalilla edessä olisi ollut jatkokarsintapelit. Tasapelillä Unkari pääsi näihin otteluihin, mutta oli niissä vailla mahdollisuuksia häviten Jugoslavialle yhteismaalein 12–1.

1980: Mitaleita lähivesiltä

Vuoden 1980 Moskovan olympiakisojen purjehduskilpailut järjestettiin Tallinnassa, Viron neuvostotasavallan pääkaupungissa. Tämä oli hyvä uutinen Suomen purjehtijoille, jotka olivat viimeksi saavuttaneet olympiamitalin melkeinpä samoilla vesillä Helsingissä 1952. Menestysnäkymät paranivat entisestään, kun Yhdysvallat eräine liittolaisineen julisti Moskovan olympiakisat boikottiin Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin joulukuussa 1979. Purjehdusta boikotti kohteli erityisen ankarasti: Tallinnan regatasta puuttuneet maat olivat voittaneet 10 mitalia 18:sta edellisissä olympiakisoissa 1976.

Tallinnan purjehduskilpailut eivät juuri kiinnostaneet suomalaista urheiluyleisöä, joka seurasi silmä kovana kisalähetyksiä Moskovasta. Tilanne muuttui, kun alkoi näyttää, että mahdollisuuksia on kahteenkin mitaliin. Esko Rechardt nousi Finnjolla-luokan johtoon voitettuaan viimeistä edellisen lähdön, ja pari Jouko Lindgren/Georg Tallberg kilpaili himmeämmistä mitaleista 470-luokassa. Päätöspäivä sujui suomalaisittain upeasti: Rechardt varmisti kultamitalin pitämällä Itävallan Mayrhoferin takanaan, ja 470-miehet voittivat lähtönsä nousten kokonaiskilvassa pronssille.

Helsinkiläisestä teekkarista Esko Rechardtista tuli näin Suomen ensimmäinen purjehduksen olympiavoittaja ja yksi yllättävimmistä kultamitalisteista ylipäätään. Seuraavaa purjehdusmitalia saatiin taas odottaa 20 vuotta, ja se piti hakea Australiasta asti.

1975: Kohti urheilubisnestä

Jääkiekon huippuseurat alkoivat olla kypsiä Jääkiekkoliiton päätöksentekojärjestelmään 1960–70-lukujen taitteessa. Lähes vuosittain vaihtunut sarjajärjestelmä haittasi ydintoimintaa, menestyvän ammattimaisen jääkiekkokulttuurin rakentamista. Sarjajärjestelmästä pääsivät päättämään kaikki peräkylien jäsenyhdistykset liiton vuosikokouksessa, mikä kirveli eniten mahtiseurojen johtajia.

Myöskään Jääkiekkoliiton johto ei ollut aivan tyytyväinen lajin 1970-luvun alun tilanteeseen, vaan nimitti Harry Lindbladin johtaman toimikunnan pohtimaan tulevaisuutta. ”JKS – Jääkiekon kehittämissuunnitelma” linjasi, monen muun asian ohella, että huipputason jääkiekko tuli eriyttää SM-liigaan.

Käytännössä asiat etenivät vauhdikkaasti – maaliskuussa 1975 hyväksyttiin toimikunnan tekemä suunnitelma, toukokuussa perustettiin SM-liiga ja syyskuussa aloitettiin ensimmäinen liigakausi.

Käytännön valtaa SM-liigassa annettiin huomattava määrä uunituoreen organisaation toimitusjohtajalle, Turun Palloseuran nuorelle markkinointipäällikölle, Kalervo Kummolalle. Jääkiekon uusi aikakausi oli alkanut.

SM-liigan ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Turun Palloseura. TPS vahvistui merkittävästi ensimmäiselle liigakaudelle, kun sen paikallisvastustaja Turun Toverit tippui SM-sarjasta. TPS sai houkuteltua TuTo:n parhaimmiston riveihinsä. TPS:n lisäksi vain kolme joukkuetta on pysynyt liigassa koko sen historian ajan. Muut ovat tamperelaiset Tappara ja Ilves sekä Helsingin IFK.

1993: Teemu ja lyömättömät 76 maalia

Unisin silmin näppäilty teksti-tv:n sivu 235 kertoi aamu toisensa jälkeen ennätyksistä: jääkiekko-Suomi heräsi lamatalvena 1993 uutisiin Atlantin takaa. Teemu Selänne laukoi NHL:ssä maaleja ahkerammin kuin kukaan tulokaspelaaja ennen häntä.

Suomessa Selänteen ura huipentui SM-kultaan Jokeri-paidassa keväällä 1992. Kotimaassa kaikki tiesivät, kuka on Teemu. Seuraavana talvena myös kanadalaiset tulivat tuntemaan uuden suomalaissankarin.

Jo kauden alku lokakuussa oli sensaatiomainen. Selänne laukoi viidessä ensimmäisessä NHL-ottelussaan viisi maalia seuralleen Winnipeg Jetsille. Tammikuun lopussa 1993 osumia oli kertynyt 40, ja tahti jatkui hurjana. Maaliskuun alussa rikkoutui NHL:n tulokaspelaajien maaliennätys, kun ”Finnish Flash” tykitti kauden 54:nnen maalinsa – ja kautta oli vielä jäljellä. Lopulta Selänne jakoi koko NHL:n maalitilaston kärkipaikan 76 osumallaan.

Selänteen ennätyksen käsittämättömyyttä kuvastaa, että myöhemmistä NHL-tulokkaista vain kaksi on kevääseen 2017 mennessä yltänyt edes puoleen hänen maalimäärästään. Aleksandr Ovetškinista (52 maalia) ja Sidney Crosbysta (39) tuli myöhemmin maailman parhaita – mutta tulokaskaudellaan hekin olivat tavallisia kuolevaisia Teemu Selänteen rinnalla.