1925: Nurmi valloittaa Amerikan

Paavo Nurmi teki tammi‒toukokuussa 1925 legendaarisen kilpailukiertueen Amerikkaan. Pariisin olympialaisten 1924 sankari juoksi vajaan viiden kuukauden aikana yhteensä 53 kilpailua, joista voitti 49. Sisäratojen maailmanennätyksen Nurmi rikkoi 29 kertaa.

Kiertue käynnistyi New Yorkissa 6.1.1925 Madison Square Gardenin vain 140 metriä pitkällä puisella radalla. Nurmi juoksi samana iltana kaksi kilpailua ja teki uransa ensimmäisissä sisäratajuoksuissa peräti kolme uutta maailmanennätystä.

Maililla Paavo Nurmi kohtasi matkan ME-miehen, Amerikan parhaan keskimatkojen juoksijan Joie Rayn. Maailmanennätys meni rikki kaksi kertaa: 1500 metrillä ja maililla. Puolitoista tuntia myöhemmin Nurmi asettui jälleen lähtöviivalle. Matkana oli nyt 5 000 metriä ja vastassa amerikansuomalaisten sankari Ville Ritola. Nurmi saapui maaliin voittajana, parantaen kymmenen sekuntia Rayn hallussa ollutta ME-tulosta.

Nurmen kilpailukalenteri täyttyi loistavan ensiesiintymisen jälkeen. Kiertue ulottui Bostonista Los Angelesiin ja poikkesi kahteen otteeseen Kanadassa. Junalla tai linja-autolla tehtyjä matkakilometrejä kertyi yli 50 000.

1978: ”Suoraan maalille ja hässäkkä”

Nuorten alle 18-vuotiaiden jääkiekon EM-finaalissa kohtasivat maanantaina 2.1.1978 Suomi ja Neuvostoliitto. Neuvostoliitto siirtyi ensimmäisessä erässä jo 2–0 johtoon. Jari Kurri kavensi sekuntia ennen erän loppua. Kolmannen erän jälkeen tilanne oli 3–3 ja siirryttiin jatkoerään, joka pelattiin täysimittaisena. Jatkoerässä Neuvostoliitto siirtyi kaksi kertaa johtoon; 5–4 johto-osuma syntyi vain 1.43 ennen loppusummeria.

Suomi otti maalivahti Jari Paavolan kaukalosta ja kuudentena pelaajalle kentälle luisteli Juha Huikari. Päävalmentaja Alpo Suhonen ja apuvalmentaja Rauno Korpi olivat antaneet selkeän ohjeen: ”suoraan maalille ja hässäkkä”. Ihan maalille asti Huikari ei ehtinyt, kun Jarmo Mäkitalo syötti kaukalon ainoalle vapaalle pelaajalle, ja Huikari veti vauhdista tasoituksen 5–5 vain 11 sekuntia ennen erän loppua.

Viides erä pelattiin sitten sudden death  -periaatteella: ensimmäisenä maalin tehnyt on voittaja. Ajassa 81.42 Jari Kurri iski ottelun voittomaalin lähietäisyydeltä. Suomi oli tasoittanut kolme kertaa erien viimeisellä minuutilla, ja 6–5 voittomaali oli ainoa hetki, kun Suomi ottelua johti – ja samalla voitti.

Toimittaja Lauri Karppinen totesi Suomen Urheilulehdessä, että ” Vihdoin viimein alkaa mieleen hiipiä ajatus, että ehkäpä Suomella sittenkin on joskus sanansa sanottavana miesten maailmanmestaruusmitaleja jaettaessa”. Tästä alkoikin jokavuotinen miesten arvokisamitalin odotus, joka päättyi kymmenen vuotta myöhemmin Calgaryn vuoden 1988 olympiakisojen hopeamitaliin.

2015: Somemyrskyn silmässä

”Pitkämäen valinta oli täysi farssi”, pauhasi somekansa tammikuussa 2016, kun MM-pronssille edellisenä kesänä heittänyt Tero Pitkämäki oli valittu urallaan kolmatta kertaa vuoden urheilijaksi. Monet twitteristit pitivät valintaa osoituksena perinteisiin lajeihin kumartavien urheilutoimittajien konservatiivisuudesta ja ymmärtämättömyydestä.

Kun laihan urheiluvuoden satoa mittailtiin Urheilugaalaa varten, MM-Pekingin lisäksi Pitkämäen puolesta puhuivat otteet Timanttiliigassa. Kesällä 2015 keihään kansainvälinen tulostaso oli kivenkova. Rahaliigan palkinnoille hamuilivat Pitkämäen ja Antti Ruuskasen lisäksi muun muassa Tšekin Vítezslav Veselý, nousevat saksalaistähdet Thomas Röhler ja Johannes Vetter, Egyptin Ihab Abdelrahman sekä 90 metrin kerhoon kesän aikana liittyneet Kenian Julius Yego ja Trinidad ja Tobagon Keshorn Walcott.

Kokonaiskisan voitto ratkesi liigan finaalissa syyskuussa. Tero Pitkämäki sinkosi Brysselissä keihäänsä voittoon riittäneisiin lukemiin 87,37, ja kun väsynyt Veselý jäi kuudenneksi, Pitkämäki kruunattiin ensimmäisenä suomalaisena lajinsa ykköseksi Timanttiliigassa. Juhlahumulle hetkellisen varjon loi 40 000 dollarin ohella palkintona ollut ”Timanttipokaali”, sillä Suomen verottaja olisi palkinnut aidon timantin vastaanottamisen mittavilla mätkyillä. Timantti paljastui onneksi lasiseksi.

Myrskyn silmässä oli tyyntä. ”Pidetään urheilijat huolta, ettei tätä voiteta enää pronssimitalilla”, kommentoi Pitkämäki vaatimattomaan tyyliinsä tietäen hyvin, että valinnan taustalla kiilteli pronssin lisäksi timantti.

Kuva: SUL/Mika Kanerva

1926: Pelakkaa pojat!

Tamperelainen tehtailija ja luistelumies Yrjö Salminen hikosi taakkansa alla. Hän kantoi mailoja, eikä aivan mitä tahansa pelivälineitä. Ne oli hankittu ulkomailta. Mailat hän vei seuransa Tampereen Pyrinnön jääpalloharjoituksiin tapaninpäivänä 1926. Hän heitti mailanipun jäälle ja huudahti: ”Pelakkaa pojat!”

Näin alkoi Suomessa kanadalaismallinen jääkiekko. Salminen ei ollut hankkinut mailoja hyvää hyvyyttään. Luisteluratojen käytöstä oli riidelty pitkään jääpalloilijoiden ja luistelijoiden välillä. Salminen oli ulkomaanmatkoillaan tutustunut jääkiekkoon ja todennut sen tarvitsevan pienemmän jään kuin jääpallo. Siispä jääkiekko Suomeen ja sitä kautta jääkentille lisää tilaa luistelulle!

Juonessa oli mukana pariluistelun olympiavoittaja Walter Jakobsson. Luistinliitto otti virallisesti jääkiekon ohjelmakseen 1927. Jääpalloa hallinnoiva Suomen Palloliitto ei halunnut antaa uutta lajia Luisteluliitolle vaan järjesti 1928 jääkiekko-ottelun Ruotsia vastaan. Lopulta sovinnon tehneet liitot perustivat tammikuussa 1929 Suomen Jäähockeyliiton, nykyisen Jääkiekkoliiton.

2008 Tiitu ratkaisee ja ja ja…!

”Ruotsi on voittanut salibandyn maailmanmestaruuden”, kuultiin urheilu-uutisten lukijan lakonisella äänensävyllä kuudesti peräkkäin vuosina 1996–2006. Suomen miehet eivät voineet mitään lajia dominoineelle naapurimaalle. Kunnes tuuli kääntyi Prahassa vuonna 2008.

Suomalaiset aloittivat MM-finaalin pyörremyrskyllä, jollaista Ruotsin maajoukkue ei ollut ennen kokenut arvokisoissa. Suomi johti avauserän jälkeen jo lupaavasti 4–0. Salibandyssa suurikin ero on otettavissa nopeasti kiinni. Keltasininen joukkue kuroi eron umpeen maali maalilta, ja viimeisessä erässä peli näytti kääntyvän jälleen kerran sinivalkoisen Suomen tappioksi. Ruotsi nousi kahden maalin johtoon.

Vaihtopenkin lepopäädystä peliin mukaan nostettu Lassi Vänttinen kavensi eron jo yhteen maaliin. Jopa Mika Kohonen, maailman parhaaksi pelaajaksi tituleerattu salibandyprofessori, puristi mailaa jännityksestä ja epäonnistui rangaistuslaukauksessa kolmannen erän loppupuolella. Lopulta Vänttinen ampui loppuottelun kolmannella maalillaan Suomen tasoihin ja peli päätyi jatkoajalle.

Viiden minuutin kohdalla Ruotsin hyökkäys päättyi Henri Toivoniemen torjuntaan. Vain muutamassa sekunnissa pallo oli kentän toisessa päädyssä Rickie Hyvärisellä, joka syötti avopaikkaan maalin vasemmalle kulmalle täysin vapaana olevalle Tero Tiitulle. Yleisradion selostaja meni sanattomaksi. Salibandy siirtyi uuteen aikakauteen. Ruotsi oli lyöty. Suomi oli uusi maailmanmestari!

1956: Kaksi lahjaa Suomelle

Vuoden 1956 kesäolympiakisat pidettiin vasta marras-joulukuun vaihteessa Australian Melbournessa, eteläisen pallonpuoliskon alkukesällä. Suomalaismenestys oli ollut laihanlaista kisojen lähestyessä loppuaan. Viimeinen valttikortti oli kreikkalais-roomalainen paini, jonka mitalit ratkaistiin 6. joulukuuta, Suomen itsenäisyyspäivänä. Ratkaisuotteluihin oli selviytynyt kaksi suomalaispainijaa.

Rauno Mäkinen hävisi höyhensarjassa (62 kg) ensin Neuvostoliiton Roman Dzeneladzelle tuomariäänin 1–2 mutta väänsi sitten pistevoiton Unkarin Imre Polyákista. Suomalaistoiveet riippuivat nyt Dzeneladzen ja Polyákin ottelusta. Mäkinen saisi kultamitalin vain siinä tapauksessa, että unkarilainen ottaisi pistevoiton mutta ei selkävoittoa, ja juuri näin tapahtui. Kaikki kolme painijaa päätyivät keskinäisissä otteluissaan tasapisteisiin, mutta Mäkinen oli edelliskierroksilta kerännyt vähiten miinuspisteitä.

Jos Mäkinen tarvitsi avukseen painimatematiikkaa, sarjaa ylempänä Kyösti Lehtonen ei jättänyt mitään sattuman varaan: turkkilainen Rıza Doğan kukistui ensimmäisessä ottelussa pistein, ja Unkarin Gyula Tóth lensi takavyöotteesta mattoon.

Uutinen kahdesta kultamitalista kantautui Suomeen sopivasti piristämään itsenäisyyspäivän viettoa. Pelastettu oli paitsi Suomen menestys Melbournessa myös painijoiden katkeamattomana vuodesta 1906 jatkunut kultaketju. Tämän jälkeen se tosin katkesi: seuraavaa olympiavoittoa saatiin odottaa 20 vuotta.

Kyösti Lehtonen Istanbulissa vuonna 1956

Rauno Mäkinen Istanbulissa vuonna 1956

1973: Vuoden urheilijaksi ensimmäisenä naisena

Mona-Lisa Pursiainen hallitsi yhdessä Riitta Salinin ja Pirjo Häggmanin kanssa pikajuoksumatkoja Suomessa 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun lopulle. Pursiaisen uran huippuvuosi oli 1973, jolloin hän voitti universiadikultaa Moskovassa 100 ja 200 metrillä. Jälkimmäisen matkan voittotulos 22,39 oli ylivoimainen Suomen ennätys, jota ei ole kyetty rikkomaan vieläkään. Silloisesta maailmanennätyksestä hän jäi vain sekunnin sadasosan. Samana vuonna Pursiainen valittiin ensimmäisenä naisena Vuoden urheilijaksi.

Pursiainen edusti Suomea olympialaisissa kaksi kertaa: Münchenissä 1972 ja Montrealissa 1976. Mitalisijoille hän ei kuitenkaan näissä kisoissa juossut, ja parhaimmat vuodet osuivat olympialaisten väliin. Vuoden 1974 EM-kisoissa Roomassa Pursiainen voitti hopeaa 4 × 400 metrin viestissä ja pronssia 200 metrillä. SM-kultaa hän voitti kaikkiaan 14 kertaa.

Kruunupyystä lähtöisin olleen Pursiaisen menestyksen salaisuus oli ahkera harjoittelu: hänen kerrotaan harjoitelleen jopa kolmanneksen enemmän kuin miespikajuoksijat tuohon aikaan.