Helsinki oli valmistautunut isännöimään urheilevan maailman nuorisoa vuoden 1940 olympiakisoissa. Toinen maailmansota peruutti kuitenkin nämä kisat ja seuraavatkin. Sodan savu oli hädin tuskin hälvennyt, kun Suomessa tartuttiin uudelleen toimeen: vuoden 1948 olympiakisat oli myönnetty Lontoolle, joten katseet siirrettiin vuoteen 1952. Asialla oli jo kiire, sillä Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) päätti kisaisännästä Tukholman-kokouksessaan 21.6.1947.
Suomen urheilukenttien tiimoilla käytiin sodanjälkeisinä vuosina kiivasta kamppailua porvarillisen SVUL:n ja Työväen Urheiluliiton TUL:n välillä. Olympiaisännyyden tueksi rivit kuitenkin suoristettiin: hakemuksen taakse ryhmittyivät Suomen valtio, Helsingin kaupunki, urheiluliitot laidasta laitaan ja kansan yleinen mielipide. Hanketta veti yksinvaltaiseen tapaan Erik von Frenckell, joka johti niin Stadion-säätiötä ja Suomen Palloliittoa kuin virkansa puolesta Helsingin kaupungin raha-asioitakin.
Vuoden 1952 olympiakisoista kilpaili Helsingin lisäksi Amsterdam ja peräti viisi eri Yhdysvaltain kaupunkia. Arvokasta taustatukea tuli KOK:n kokouksen ruotsalaisisänniltä, jotka olivat luopuneet Tukholman kisahankkeestaan Helsingin hyväksi. Von Frenckell marssitti suomalaiset urheilujohtajat KOK:n yläluokkaisten herrojen eteen juhlavasti shaketeissa erotuksena rahvaanomaisesti esiintyneisiin amerikkalaisiin. Helsingin puolesta puhuivat myös järkisyyt. Euroopassa vallitsi 1947 pula-aika, eikä kaukomatkailu houkutellut KOK:n eurooppalaista enemmistöä. KOK halusi myös houkutella Neuvostoliiton mukaan olympialiikkeeseen, ja tämä onnistuisi paremmin, mikäli kisat pidettäisiin sen naapurimaassa kuin ”vihollisen” maaperällä USA:ssa. Viimeisen sinetin Helsingin voitolle löi amerikkalaiskaupunkien keskinäinen kinastelu. Helsinki sai toisella kierroksella 15 ääntä, Minneapolis 5, Los Angeles 5 ja Amsterdam 3.