1921: Suomen kansallispeli syntyy

Lauri ”Tahko” Pihkala näki ensimmäisen baseball-ottelunsa Bostonissa vuonna 1907. Tahkon mielestä baseball oli yksitoikkoinen peli: vaikeiden laakasyöttöjen vuoksi suurin osa lyönneistä oli huteja, eikä kentällä tapahtunut juuri mitään. Jotain hyvääkin pelissä täytyi olla, koska se innosti sekä pelaajia että yleisöä. Niinpä Tahko alkoi kehittää uutta peliä yhdistäen perinteiseen pystysyöttöä käyttävään kuningaspalloon baseballin parhaina pitämiään ominaisuuksia. Työn tuloksena syntyi pitkäpallo.

Tahkon mielestä pitkäpallo oli kuitenkin taktisesti köyhää, joten hän jatkoi kehitystyötään. Hän julkaisi uuden pelin ensimmäiset säännöt ja kenttäpiirroksen Suomen Urheilulehdessä 6.10.1921 artikkelissaan ”Pitkäpallosta vielä pitemmälle”.  Pitkäpallosta pidemmälle Tahko oli päässyt muun muassa omaksumalla baseballista ajolähdön ja pesät eli kotipesän lisäksi kolme ulkopesää. Pesäpallo oli syntynyt.

Pesäpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran seuraavana vuonna. Voittajaksi selviytyi Helsingin Pallonlyöjät (kuvassa), joka voitti myös pitkäpallon viimeisen Suomen mestaruuden vuonna 1921.

1967: Korishuumaa uudessa jäähallissa

Helsingin upouudessa jäähallissa järjestettiin koripallon EM-kisat syksyllä 1967. Urheilulehdessä oltiin huolestuneita Suomen maineesta kisajärjestäjänä. Levyistä koottu pelikenttä ei ollut tasainen, ja lattialle tippui katon taljakoneista öljyä. Koritelineet olivat ”skandaalimaisessa kunnossa”. Koriverkot hajosivat jo ensimmäisissä harjoituksissa.

Päävalmentaja Kalevi Tuomisen mielestä kotikenttäetua ei ollut, sillä joukkue oli päässyt harjoittelemaan jäähallissa liian vähän. Leirityksen alussa hän harkitsi luopumista tehtävästään pelaajien huonon kunnon vuoksi.

Harjoittelun ansiosta Suomi nousi uudelle tasolle ja voitti kovasti taistellen kuudesta ensimmäisestä pelistä neljä. Julkisuudessa spekuloitiin sijoittumisesta jopa neljän parhaan joukkoon. Tappiopeleissäkin pelattiin loistavasti, vaikka pisteiden teko jäi liikaa Kari Liimolle ja Jorma Pilkevaaralle. Levypalloja napsinut Veikko Vainio valittiin tähdistöjoukkueeseen. Joukkuehengeltään yhteen hitsautunut Suomi oli hienosti kuudes, Länsi-Euroopan paras.

1988: Viimeisellä voittoon

Suomi lähti vahvalla kolmikolla Soulin olympiakisoihin 1988 puolustamaan miesten keihäänheiton kultamitalia, jonka Arto Härkönen oli voittanut neljä vuotta aiemmin Los Angelesissa. Nuori Kimmo Kinnunen oli vielä tulevaisuuden mies, mutta Seppo Räty oli kruunattu maailmanmestariksi Roomassa 1987. Eniten odotettiin kuitenkin Tapio Korjukselta, joka 27-vuotiaana oli noussut elämänsä kuntoon saatuaan kerrankin harjoitella vammoista vapaana. Lapuan Virkiää edustava Korjus oli juuri tehnyt SE-tuloksen 86,50, jota pidemmälle oli maailmalla heittänyt vain ME-mies Jan Železný.

Karsintakilpailu harmaannutti hiuksia kotikatsomoissa, kun sekä Räty että Korjus ylittivät rajan vasta kolmannella heitollaan. Loppukilpailussa Korjus piti ohjia kahden kierroksen jälkeen avauskaarellaan 82,74, mutta hän jätti kaksi seuraavaa heittoaan tekemättä reiteen iskeneen kivun vuoksi. Räty siirtyi kärkeen kolmannella kierroksella (83,26), mutta neljännellä Železný heitti ohi molempien suomalaisten (83,46). Venyttelyllä ja jääpusseilla jalkaansa hoitanut Korjus palasi viidennellä kierroksella heittopaikalle, mutta yritys epäonnistui pahasti. Železný paransi viimeisellään tulokseen 84,12 ja puolittain juhli jo voittoa. Suomeen näytti tulevan hopeaa ja pronssia.

Vaan vielä oli Korjuksella yksi heitto jäljellä. Keihäs irtosi 196-senttisen miehen kädestä räväkästi ja kantoi tšekinkin kaarta pitemmälle. Kun valotaululle välähtivät numerot 84,28, Korjus juoksi kentän halki kättelemään korealaiset mittamiehet. Hänen kultamitalinsa jäi Suomen ainoaksi Soulin kisoissa, ja se on edelleenkin Suomen viimeisin olympiavoitto miesten keihäänheitossa. Olympiavuosi 1988 jäi Tapio Korjuksen ainoaksi ehjäksi kilpailukaudeksi: hän lopetti uransa jo vuoden kuluttua. Kuudentoista sentin erolla hopealle Soulissa jäänyt Jan Železný otti voiton kolmissa seuraavissa olympiakisoissa.

1982: Keke

Suomessa pilkahteli vuonna 1982 merkkejä modernista. Helsingin metro aloitti toimintansa ja joululahjoista odotetuin oli Commodore 64 -tietokone. Myydyimpänä automallina sentään pysytteli Lada.

Kilpa-autojen kuninkuusluokan, formula ykkösten, kuuma uutuus oli turbo. Ferrarin ja Renaultin turbomoottoreista ruuvattiin tehoa satakin hevosvoimaa enemmän kuin vanhoista ahtamattomista V8-moottoreista. Toisaalta turbomoottorit eivät tahtoneet kestää.

Suomessa F1 oli yhtä kuin Keijo ”Keke” Rosberg. Aiemmilla neljällä formulakaudellaan hän oli saavuttanut vain kerran MM-pisteitä, ja valtaosa kisoista oli päättynyt karsiutumiseen tai keskeyttämiseen. Keken itsevarma esiintyminenkin ärsytti vaatimattomia hiihto- ja juoksusankareita ihaillutta kansaa.

Kaudella 1982 asetelma muuttui. Vanhaa oli vain Williams-tallin autojen luotettava Cosworth-moottori, joka kiidätti Rosbergin 15 GP:ssa kuudesti palkintokorokkeelle. Keskeytyksiä tuli enää vain kolme. Dijonin radalla Ranskassa Keke Rosberg teki 28. elokuuta 1982 suomalaista urheiluhistoriaa voittamalla MM-osakilpailun ja nousemalla samalla MM-sarjan kärkeen.

Vuoden viimeinen osakilpailu ajettiin Las Vegasissa kasinon parkkipaikalla. Keke ajoi Williamsinsa ruutulipulle viidentenä, mikä riitti maailmanmestaruuteen. Historiallinen F1-mestaruus puolestaan tuotti Keke Rosbergille valinnan Vuoden urheilijaksi – ensimmäisenä moottoriurheilun edustajana.

2016: Paralympiasankarista Vuoden urheilija

Ennen Ateenan olympiakisoja 2004 Suomi ei ollut jäänyt kertaakaan ilman kultamitalia, kun joukkue oli lähetetty kesäolympialaisiin. Ateenasta kulta jäi saamatta. Olympiakisojen jälkeen samoilla areenoilla järjestettävissä paralympialaisissa Leo-Pekka Tähti kelasi pyörätuolillaan T54-luokan voittoon sekä 100 että 200 metrillä. Vuoden urheilija -äänestyksessä 2004 Urheilutoimittajain liiton jäsenet arvostivat paralympialaisten tuplavoittaja Tähden vuoden kuudenneksi parhaaksi urheilijaksi.

Pekingin olympialaisissa 2008 Satu Mäkelä-Nummela voitti trap-ammunnassa kultaa ja vei myös Vuoden urheilija -äänestyksen nimiinsä. Leo-Pekka Tähden paralympiakulta 100 metrillä riitti äänestyksen yhdeksänteen sijaan. Lontoossa 2012 suomalaiset jäivät toisen kerran olympiahistoriassa ilman kultaa. Tähti puolestaan voitti kolmannen kerran paralympialaisten 100 metrin kelauksen ja nousi Vuoden urheilija -ennakkosuosikeihin. Tuloksena oli äänestyksen kolmossija, tosin eniten ykkössijoja saaneena.

Rio 2016 jätti suomalaiset olympiaurheilijat jälleen ilman kultaa. Paralympialaisten kultaketjun jatkumisesta vastasi Leo-Pekka Tähti. Porilainen kelasi 100 metrillä neljännen peräkkäisen paralympiavoiton. Tammikuussa 2017 hän aloitti itsenäisyyden juhlavuoden tuulettamalla Urheilugaalassa Vuoden urheilija -äänestyksen voittoa, historian ensimmäisenä paralympiaurheilijana.

Paralympiakomitea/Harri Kapustamäki

1954: Ruotsin tappaja

Voitto Hellstén (1932–1998) oli 1950-luvun suomalainen pikajuoksijasuuruus. Olympiapronssi (Melbourne 1956) sekä EM-hopea- ja pronssimitalit (Bern 1954) nostivat hänet lajin eliittiin.
Suomalaiseksi pikamatkojen juoksijaksi arvokisamenestys oli erinomainen, mutta parhaiten Hellstén on jäänyt mieleen armottomana maaottelutaistelijana – Ruotsin tappajana.

Hellsténin panos pitkän viestin ankkuriosuudella 1954 ratkaisi maaotteluvoiton Suomen hyväksi ikimuistoisella tavalla. Pistetilanne ennen viimeistä lajia, 4 x 400 metrin viestiä, oli niukasti Suomen hyväksi 202–200. Jos Suomi häviäisi viestin, voittaisi Ruotsi koko maaottelun yhdellä pisteellä.

Viesti oli hyvin tasaväkinen ja ankkurit Hellstén ja Elofsson lähtivät rinta rinnan viimeiselle osuudelle. Loppukaarteessa Hellstén oli kotiyleisön suureksi riemuksi vahvempi, ja tuli selvänä ykkösenä maaliin. Suomi voitti maaottelun pitkän viestin jälkeen pistein 207–202. Tästä alkoi Suomen 11 vuotta kestänyt voittoputki Ruotsista.

1994: ”Mamma mia, mikä uinti!”

Jani Sievinen tuli Rooman MM-kilpailuihin suosikkina vuonna 1994. Barcelonan olympialaisten neljännen sijan jälkeen hän ei ollut hävinnyt 200 metrin sekauinnissa kenellekään. Eikä näin käynyt Roomassakaan. Ensimmäisen käännöksen jälkeen Sievinen lipui vastustamattomasti eroon muista. Sievinen murskasi matkan maailmanennätyksen yli sekunnilla. Jopa tv-selostaja Mauri Myllymäki häkeltyi suomalaisuimarin ylivoimasta: ”Mamma mia, mikä uinti!”

Sievinen dominoi sekauintia lopulta koko olympiakisojen välisen ajan voittaen peräti 39 peräkkäistä 200 metrin kisaa. Voittoputki kattoi MM-kullan ohella kahdet EM-kilpailut. Atlantan vuoden 1996 olympiakisojen lähestyessä Sievinen oli sekauintien suosikki, mutta toisin kävi.

Kisoissa moni pieni asia meni pieleen, ja pettymyksekseen Sievinen oli lopulta päämatkallaan hopealla. Suomen kaikkien aikojen paras saavutus olympiauinneissa tuntui uimarista epäonnistumiselta. Sieviselle kertyi uraltaan valtava kasa arvokisamitaleja, mutta olympiakisoista Atlantan hopea jäi ainoaksi mitaliksi.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua

2013: Koperin trilleri

Suomen ja Venäjän alkusarjan ottelua koripallon EM-kisoissa 2013 on jäljellä kolme sekuntia. Venäjä johtaa niukasti 67–65 ja on etenemässä kohti voittoa ja paikkaa jatkopeleissä. Viime hetkillä Venäjän tähtipelaaja Aleksei Šved tekee kohtalokkaan virheen: hän rikkoo vaarattomassa tilanteessa Suomen kokeneinta pelaajaa Hanno Möttölää. Suomi-koriksen legenda upottaa kylmäverisesti molemmat vapaaheittonsa, ja edessä on jatkoaika.

Suomen koripallomaajoukkueen nousu kohti Euroopan huippua alkoi vuoden 2011 EM-kisoista, ja kaksi vuotta myöhemmin Sloveniassa nousukausi jatkui. Suomen alkulohkon otteluita Koperiin saapui seuraamaan tuhansia suomalaisfaneja, jotka nostattivat kansainvälistäkin huomiota saaneen fani-ilmiön.

Suomen ja Venäjän välisen jännitysnäytelmän ratkaisu nähtiin vasta toisella jatkoajalla. Susijengi eteni voittoon lukemin 86–83 ja varmisti jatkopaikkansa jo ennen alkulohkon päätöspeliä Kreikkaa vastaan. Jatkolohkossa suurmaat Kroatia ja Espanja olivat liian kovia, mutta isäntämaa Slovenia kaatui komeasti. Lopputuloksissa Suomi oli hienosti yhdeksäs.

Kuva: Tytti Nuoramo

1929: Urheilua livenä!

Urheilumedia toimi jo alkuvaiheissaan myös sähköisenä. Kilpaurheilun aate olympiakisoineen alkoi levitä 1800-luvun lopulla, jolloin tulostietoa saattoi viestiä sähkösanomilla ja puheluilla lähes livenä. Ajantasaisia urheilu-uutisia saatiin Suomeen jo Tukholman olympiakisoista 1912. Lehtien toimitusten ikkunoihin kiinnitettiin sähkeitä ja niitä luettiin kadulle kokoontuneelle yleisölle.

Radiolähetykset mullistivat urheilun seuraamisen 1930-luvulla. Ensiaskeleet otettiin edellisen vuosikymmenen lopulla. Vuonna 1926 perustetun Oy Yleisradio Ab:n ensimmäinen urheilukilpailuselostus oli Yrjö Halmeen toimittama raportti vuoden 1927 Ruotsi–Suomi-yleisurheilumaaottelusta. Raportin saaminen kesti aikansa: Halmeen piti ensin palata Tukholmasta Suomeen.

Vuoden 1929 maaottelu järjestettiin Helsingissä Eläintarhan kentällä. Katsomon taakse oli rakennettu kaksikerroksinen avotorni, jonka pohjakerroksessa maaottelua selosti Suomen Yleisradioon Sulo Kolkka ja Ruotsin radiolle Sven Jerring. Kolkka selosti yksin koko kolmetuntisen lähetyksen, eivätkä edes kylmä tuuli ja sade estäneet historiallista suoritusta. Suomi oli siirtynyt suorien urheilulähetysten aikaan.

1931: Ensimmäinen allassankari

Suomalaisuimarit osallistuivat olympiakisoihin ensi kerran jo 1908, ja Arvo Aaltonen saavutti kaksi pronssimitalia Antwerpenissa 1920. Näinkin hyvä menestys oli yllättävää, sillä uimarit joutuivat harjoittelemaan ilmojen armoilla Suomen lyhyen kesän aikana. Olosuhteet paranivat vasta 1928, kun Helsingin Yrjönkadulla avattiin maan ensimmäinen uimahalli. 

Uuden hallin ahkerimpia käyttäjiä oli kotkalaissyntyinen Toivo ”Topi” Reingoldt, rintauinnin Suomen mestari, joka askeettisilla elintavoillaan erottautui muista edustusuimareista. Ankaran harjoittelun tulokset nousivat pintaan vuonna 1931. Reingoldt ui keväällä 500 metrin rintauinnin ME:n 7.36,8 ja myöhemmin 200 metrin Euroopan ennätyksen 2.47,9. Elokuussa Pariisin EM-kisoissa Reingoldt arasteli vielä 200 metrin alkuerissä Tourelles’n uimastadionin 14-asteista vettä, mutta loppukilpailussa hän piti komennon lähdöstä maaliin lyöden saksalaiset uhkaajansa yli kahdella sekunnilla.

Euroopan paras rintauimari herätti kiinnostusta myös Atlantin takana. Yhdysvaltain uimaliitto kutsui Reingoldtin kilpailukiertueelle ennen Los Angelesin olympiakisoja, mutta hän hylkäsi tarjouksen peläten matkan rasitusten heikentävän menestysmahdollisuuksiaan. Olympiakisoista tuli kuitenkin pettymys: Reingoldt lähti 200 metrin rintauintiin mitaliehdokkaana, mutta hän hyytyi semifinaalissa jääden erässään peränpitäjäksi.

Reingoldt pysyi Suomen uinnin ainoana arvokisavoittajana yli 60 vuoden ajan. Hänelle itselleen rakkain laji oli silti mäkihyppy: Lahden MM-kisoissa 1926 hän oli sijoittunut seitsemänneksi erikoismäen kilpailussa ja osallistunut myös yhdistettyyn hiihtoon. Toivo Reingoldt kaatui jatkosodan alkuvaiheissa vuonna 1941.