1948: Kultamitalimies

Tapio Rautavaara oli keväällä 1948 tähteyden kynnyksellä, matkalla kansan rakastamaksi reissumieheksi. Hän oli julkaissut pari vuotta aikaisemmin ensimmäisen levynsä ja esiintynyt jo neljässä elokuvassa. Elannoksi tähteydestä ei vielä ollut, vaan Rautavaara työskenteli konttorinhoitajana OTK:n myllyllä. Levyjen ja elokuvien tekeminen oli muutenkin tauolla, koska Rautavaaran tavoitteena siinsi menestys Lontoon olympiakisojen keihäskilpailussa.

Työnantajan suostumuksella Rautavaara saattoi tehdä kaksi lyhyttä harjoitusta kesken työpäivän. Lyijykuula lensi myllyn yhdeksännessä kerroksessa joka päivä kello 11 ja 14.30 alkaen. Keihään karsinta ja loppukilpailu heitettäisiin Lontoossa saman päivän aikana, kyseisillä kellonlyömillä. Olympiakisoihin 33-vuotias Rautavaara oli valmistautumassa nyt ensimmäistä kertaa, koska vuosien 1940 ja 1944 kisat oli peruttu sodan vuoksi.

Lontoon keihäskilpailu heitettiin 4.8.1948. Heittopaikka oli kehnossa kunnossa ja pehmeni kierros kierrokselta. Toisin kuin monet kilpakumppaneista, Tapio Rautavaara pystyi vastaamaan olosuhteiden asettamiin haasteisiin. Hän ylitti karsintarajan ensimmäisellään ja ratkaisi myös olympiakultamitalin kohtalon ensimmäisellä 69,77 kantaneella heitollaan. Rautavaara oli näytellyt edellisvuonna Kultamitalivaimo-elokuvassa tiedemiespuolisoa. Nyt hän oli itse Kultamitalimies.

1970: Myöhästyneet mitalit

Helsingin Messuhallissa järjestettiin 2.4.1970 nyrkkeilyn PM-kisojen yhteydessä erikoinen seremonia. Kehään pystytetylle palkintokorokkeelle nousi vuoron perään viisi miestä, joille ojennettiin pronssimitali 18 vuotta aiemmin pidetyistä Helsingin olympiakisoista.

Olympiakisojen nyrkkeilyssä oteltiin vuoteen 1948 asti myös pronssista, mutta Helsingin kehässä 1952 jaettiin vain kulta- ja hopeamitalit. Välierissä hävinneet kaksi ottelijaa saivat palkintojenjaossa pelkän diplomin, vaikka kolmanteen salkoon nostettiin heidän maidensa liput. Monen mielestä tämä tuntui epäreilulta, varsinkin kun seuraavista kisoista lähtien välieräottelijat palkittiin pronsseilla.

Suomen Nyrkkeilyliitossa virisi keväällä 1970 ajatus ”vääryyden” korjaamisesta, olihan asianosaisten joukossa neljä suomalaista nyrkkeilijää: Erkki Pakkanen, Erkki Mallenius, Harry Siljander ja Ilkka Koski. Asiassa edettiin ripeästi: suomalaiselta Kansainvälisen Olympiakomitean jäseneltä Erik von Frenckelliltä hankittiin puoltolause ja Suomen Urheilumuseolta 20 olympiakisoista käyttämättä jäänyttä pronssimitalia. KOK:ltakin saatiin suostumus – jälkikäteen. Lyhyen varoitusajan vuoksi uuteen palkintotilaisuuteen pääsi saapumaan suomalaisten ohella vain yksi saksalainen sekä myöhästyneenä yksi bulgaari, jolle järjestettiin oma seremonia seuraavana päivänä. Muut neljätoista nyrkkeilyveteraania saivat arvokkaan postilähetyksen Suomesta.

1917: Savolaiset kilpasilla New Yorkin kaduilla

Kaksi kuopiolaista, Hannes Kolehmainen ja Ville Kyrönen, ottivat kovaa yhteen New Yorkin katujuoksussa keväällä 1917. Kaverukset eivät olleet puhuneet toisilleen vuoteen. Mykkäkoulu oli alkanut Hanneksen niukasta loppukiritappiosta samaisessa kisassa edellisvuonna.

Siksi vuoden 1917 voitto maistui Kolehmaiselle, kolminkertaiselle olympiakultamitalistille. Lisäksi 20 km:n katujuoksu oli yksi New Yorkin urheiluvuoden kohokohdista, joka keräsi katujen varsille miljoonayleisön. Juoksijoita osallistui 1500. Kilpailijat lähetti matkaan presidentti Woodrow Wilson. Tällä kertaa Hannes sai venytettyä eron Kyröseen 13 sekuntiin. Vuotta aiemmin Kyrönen oli voittanut nenänmitalla.

Puhumattomuus vanhojen ystävysten kesken kesti lopulta koko loppuelämän. Hanneksen mukaan Kyrönen oli matkalla pyydellyt, ettei ystävä jättäisi vaan voitto jaettaisiin. Kyrönen petti sitten loppukirissä. Mutta Kyrönen selitti päinvastoin Hanneksen pyydelleen odottamaan. Kovin savolainen juttu siis.

1986: Euroopan eliittiin

Suomalainen jalkapalloseura ei ole toistaiseksi ollut lähempänä Euroopan huippua kuin alkuvuodesta 1986, kun Lahden Kuusysi kohtasi Steaua Bukarestin Euroopan mestarien cupin puolivälierissä. Edellisenä syksynä ”Kyykkä” oli pudottanut sensaatiomaisesti jatkosta sekä Jugoslavian mestarin FK Sarajevon että Neuvostoliiton mestarin Zenit Leningradin.

Kuusysi taisteli otteluparin ensimmäisessä osassa Bukarestissa maalittoman tasapelin – huolimatta siitä, että oli menettänyt syksyn jälkeen useita avainpelaajiaan sairastuvalle ja ammattilaiskentille. Jälkimmäinen osaottelu pelattiin Helsingin Olympiastadionilla 8. maaliskuuta. Lumen valtaamalle stadionille saapui yli 30 000 katsojaa.

Kuusysin valmentajan Keijo Voutilaisen kuviot purivat myös Helsingissä: lahtelaiset pystyivät välillä pitämään palloa ja loivat joitakin maalitilanteita. Haaveet jatkopaikasta kaatuivat vasta viimeisillä minuuteilla, kun Victor Piţurcă tuikkasi pallon maalivahti Ismo Korhosen taakse. Myöhemmin keväällä Steaua voitti loppuottelussa FC Barcelonan.

1951: Huimapään ennätyshyppy

Tauno Luiro oli ensimmäinen maailmanmaineeseen noussut suomalainen mäkihyppääjä. Nuori rovaniemeläinen leiskautti maaliskuussa 1951 Oberstdorfin lentomäessä ME-tuloksen 139 metriä, joka oli neljä metriä aikaisempaa ennätystä pidempi. Tätä ennen kukaan suomalainen mäkihyppääjä ei ollut lentänyt edes yli 100 metriä.

Ennätyshypystä kuvatulla filmillä 19-vuotias Luiro heilauttaa vauhtimäkeä laskiessaan toimitsijoille iloisesti käsiään ja ponnistaa sitten voimakkaasti. Ilmassa hän liitelee pelottomasti vahvassa etunojassa, kädet edessä, sukset hieman levällään ja tekee lopuksi hallitun alastulon.

Peloton huimapää Luiro oli ollut jo lapsena. Hänen kerrottiin ottaneen pikkupoikana tuntumaa mäkihyppyyn tulemalla sukset jalassa alas aitan katolta ja hypänneen sotalapsena Ruotsissa ollessaan jopa kirkon katolta.

Tauno Luiron lupaavasti alkanut ura jäi lyhyeksi, parin vuoden kuluttua hän ei enää noussut hyppytorneihin. Sokeritautia ja keuhkotuberkuloosia sairastanut Luiro menehtyi vain 23-vuotiaana lokakuussa 1955. Hänen ennätyshyppynsä säilyi tilastojen kärjessä kymmenen vuotta.

1958: Väkeä kerrakseen

Hiihdon MM-kisojen 1958 viimeisenä päivänä 9. maaliskuuta Lahden kisastadion pullisteli väen paljoudesta. Varovaisen arvion mukaan paikalla oli reilut 70 000 katsojaa, mutta joissakin lehtijutuissa väkimääräksi arvioitiin yli 100 000. Massat olivat liikkeellä ja se näkyi ja tuntui kisakaupungissa. Vieraiden joukossa nähtiin myös innokas urheilumies ja hiihtäjä presidentti Kekkonen, joka nautti kauniista mutta tuulisesta päivästä kunniavierasaitiossa.

Suomalaisilta mäkikotkilta odotettiin paljon, eikä mikään ihme, sillä uuden tyylin edelläkävijöinä suomalaisten hypyt olivat viime vuosina kantaneet pitkälle ja menestystä oli tullut. Rohkea etunoja ja käsien pitäminen vartalon sivussa – aerodynaaminen tyyli – oli suomalaisten tavaramerkki, jota muut vasta opettelivat. Etunojaa tavallisempi näky oli tornista alas tulevan hyppääjän käsien vienti eteen tai perinteinen käsien heilutus ja räpistely.

”Vankka, kaunis, hallittu ilmalento, alastulo kissamaisen pehmeä.” Näillä sanoilla kuvaili Paavo Noponen radiossa kisan voittajan Juhani Kärkisen ensimmäistä hyppyä. Kärkinen voitti koko kisan ylivoimaisesti kymmenellä pisteellä. Mainiota suomalaismenestystä täydensi Ensio Hyytiän hopeamitali.

1934: Hiihtäkää lapset, hiihtäkää!

Koululaisten hyvinvoinnista huolehdittiin jo 1920-luvulla. Yksi huolenkantajista oli voimistelunopettaja ja suojeluskuntaupseeri Santeri Hirvonen Kouvolasta. Hän teki vuonna 1926 aloitteen koulujen hiihtolomasta. Mikä olisi parempi vaihtoehto puuduttavalle sisätiloissa puurtamiselle kuin keväthangilla hiihtely!

Aika ei vielä tuolloin ollut kypsä ajatukselle, mutta onneksi se ei kokonaan unohtunut. Toimeen tarttui 30-luvun alkupuolella Lauri ”Tahko” Pihkala, joka tapansa mukaan tarmokkaasti ajoi hiihtoloma-asiaa. Tahkon yhtenä vaikuttimena oli huoli suomalaisten sotilaallisista kyvyistä, joihin myös hiihto talvisodankäynnissä laskettiin. Hiihtoloma osaltaan saattaisi parantaa näitä elintärkeitä taitoja.

Kouluhallitus suhtautui suopeasti Pihkalan esitykseen ja loppuvuodesta 1933 annettiin asetus hiihtolomasta oppikouluihin. Seuraavana vuonna vietettiin ensimmäiset hiihtolomat oppikouluissa ja 1935 kansakouluissa. Eläköön Tahko ja Santeri!

Nykyään koulujen hiihtoloma tunnetaan talviloman nimellä. Sen ajankohta ja pituus ovat suunnilleen samat kuin reilut 80 vuotta sitten. Myös oppilaiden ja epäilemättä opettajien ilo on aivan yhtä suuri kuin 1930-luvulla loman koittaessa. Viikon mittainen tauko koulutyössä, käytti sen sitten hiihtämiseen tai vaikkapa kavereitten kanssa hengailemiseen, on aina paikallaan!

2011: Siperian kultaa

Suomi kuului ampumahiihdon valtamaihin 1970-luvulle saakka. Entisestä leipälajista tuli kuitenkin talviurheilun murheenkryyni. Vuosien 1981 ja 2011 välillä suomalaiset ampumahiihtäjät saavuttivat vain yhden arvokisavoiton, Paavo Puurusen yllätyskullan MM-kisojen 20 km:llä 2001.

Menestystä sai pitkään odottaa myös Kaisa Mäkäräinen. Kainuun Ristijärveltä lähtöisin oleva, Joensuussa asuva ja Kontiolahdella harjoitteleva ampumahiihtäjä nousi ensi kerran palkintosijalle maailmancupissa joulukuussa 2007. Arvokisoissa tulokset jäivät kuitenkin vaisuiksi, ja erityisen synkästi sujuivat uran ensimmäiset olympiakisat Vancouverissa 2010.  Seuraavana talvena kaikki oli toisin. Mäkäräinen nousi Östersundissa joulukuussa 2010 ensi kerran maailmancup-kilvan korkeimmalle korokkeelle. Kausi huipentui MM-kisoihin Siperian Hanty-Mansijskissa maaliskuussa 2011. Mäkäräinen otti kisat avanneella pikamatkalla hopeaa ja lähti takaa-ajoon 12 sekuntia Saksan Magdalena Neuneria jäljessä. Mestaruus ratkesi viimeisellä ampumapaikalla, kun Neuner otti kaksi sakkokierrosta ja puhtaasti ampunut Mäkäräinen karkasi kultaan.

Siperiasta ajateltiin alkavan Suomen ampumahiihdon uuden kultakauden, mutta aivan näin hyvin ei ole käynyt: Kaisa Mäkäräinen on vuosikausien ajan ollut maan menestynein talviurheilija, mutta arvokisaepäonnesta hän ei ole päässyt eroon. Hanty-Mansijskin takaa-ajokulta on edelleen hänen ainoa mitalinsa kaikkein kirkkainta laatua.

Kuva: Peter Porai-Koshits, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0

1961: Varamiehestä maailmanmestari

Vähälumisia talvia oli ennenkin. Porkkalan pimeässä ja märässä tammikuussa 1961 valmistautui talven koitoksiin merivartija Kalevi Huuskonen. Ampumahiihtäjä ei ollut päässyt kertaakaan suksille kotikulmilla. Vuokatin leirillä ja kilpailumatkoilla säilyi sentään tuntuma latuun.

Kainuun lumilta aiempina talvina pohjakuntonsa hankkinut Huuskonen lähetettiin varamiehenä Uumajan MM-kisoihin helmikuun lopulla. Tuolloin kisaohjelmassa oli vain yksi henkilökohtainen matka, 20 km. Kalevi Huuskosen MM-edustus ratkesi vasta kisapaikalla, kun hänen ammuntansa näytti olevan kohdallaan.

Kilpailupäivänä tuuli kierteli oikullisesti ja lumi kieppui tähtäimissä. Ampuja toisensa jälkeen kirjautti vähintään kolme sakkominuuttia. Vaikeat olosuhteet hallitsi parhaiten Huuskonen, joka ampui ohi vain kerran. Suksikin luisti paremmin kuin koko talvena, ja tuloksena oli maailmanmestaruus lopulta liki kolmen minuutin erolla seuraaviin. Varamies oli yllättänyt ennakkosuosikit. Täydellisestä onnistumisesta juuri oikealla hetkellä todistaa se, ettei Huuskonen saavuttanut urallaan yhtään SM-mitalia.

Ampumahiihdon ensimmäinen Suomelle voitettu maailmanmestaruus toi Kalevi Huuskoselle myös valinnan Vuoden urheilijaksi 1961.

1935: Maailmanluokan areena Suomeen

Suomen ensimmäinen iso sisähalli, Helsingin Messuhalli vihittiin käyttöön Kalevalan 100-vuotisjuhlassa 28.2.1935. Suomen Messut oli rakennuttanut hallin näyttelyjen, messujen ja erilaisten yleisötapahtumien pitopaikaksi. Halli oli ennennäkemättömän upea: tilaa oli 7 000 katsojalle ja kaikissa pukuhuoneissa oli suihkut. Kaiken huipuksi ”maailmanmestarit ja muut tähdet” pääsivät omista pukuhuoneistaan kierreportaita pitkin suoraan areenan keskelle.

Ensimmäinen Messuhallissa nähty urheilutapahtuma oli Helsingin Voimailijoiden huhtikuussa järjestämä nyrkkeilykilpailu. Kuukautta myöhemmin vuorossa oli Suomen ensimmäinen ammattilaisnyrkkeilytilaisuus. Illan pääottelussa olivat vastakkain raskassarjalaiset, kotiyleisön suosikki Gunnar Bärlund ja saksalainen Arno Kölblin. Hallin täyttänyt yleisö pääsi juhlimaan Bärlundin tyrmäysvoittoa.

Messuhallin pohjoispäähän rakennettiin vuoden 1952 olympiakisoja varten laajennus. Messuhalleissa järjestettiin olympialaisten voimistelu-, nyrkkeily-, painonnosto- ja painikilpailut sekä koripallon loppuottelut. Vuonna 1975 halli siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen ja tunnetaan nykyisin nimellä Töölön kisahalli.