1938: Meidän stadion

Vuonna 2018 Olympiastadionimme täyttää kunnioitettavat 80 vuotta.  Omasta stadionista ja olympiakisaisännyydestä oli haaveiltu jo 1910-luvulta lähtien. Stadionin rakentaminen aloitettiin 1934 ja reilut neljä vuotta myöhemmin, 12.6.1938, vietettiin arkkitehtien Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnitteleman urheilupyhätön vihkiäisiä.

"Kansalaiset! Suomella on nyt merkkipäivä, kun pääkaupunkiimme rakennettu stadion avaa porttinsa suurien isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi". Näillä juhlallisilla sanoilla tasavallan presidentti Kyösti Kallio vihki Stadionin käyttöön. Tapahtumaa oli juhlistamassa arvokas kutsuvierasyleisö, mutta myös ns. tavallinen väki oli tervetullut; tilaisuuteen sai ostaa lippuja vihkiäisjuhlakansliasta ja Stockmannilta. Kaikkein halvimmat liput olivat Työväenkirjakaupassa sekä Hannes Kolehmaisen urheiluliikkeessä.

Vihkiäisten ohjelma oli perinteinen kuten arvata saattaa. Paljon puheita, urheilua, torvisoittoa sekä tietenkin Maamme-laulu ja Sotilaspoika-marssi. Kunniavieraat saivat arvonsa mukaisen tarjoilun, jossa kakkujen, kahvin ja eksoottisten hedelmien lisäksi oli tarjolla myös savukkeita ja sikareita.

1964: Susijengin kantaisät

Suomen miesten koripallojoukkue teki urheiluhistoriaa vuonna 1964. Se on ainoa suomalainen palloilujoukkue, joka on selviytynyt karsintojen kautta olympialaisiin.

Euroopan lohkon karsinnat järjestettiin Genevessä kesällä 1964. Mukana oli 14 maata ja tarjolla vain kaksi olympiapaikkaa. Suomen joukkue oli iskussa. Se voitti alkusarjansa ylivoimaisesti ja varmisti jatkopeleissä helponoloisesti pääsynsä lokakuussa Tokiossa järjestettäviin kisoihin. Kari Liimo oli karsintaturnauksen korikuningas.

Suomen maajoukkueesta oli hitsautunut valmentaja Kalevi Tuomisen johdolla tiivis, iskukykyinen joukko. ”Olimme kuin veljet”, muisteli aloitusviisikossa pelannut Jorma Pilkevaara. Tokiossa Suomi taisteli rohkeasti ja sijoittui lopulta 16 osanottajamaan joukossa yhdenneksitoista. 

Vuoden 1964 kisat olivat toinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun suomalaiset koripalloilijat ovat pelanneet olympiakentillä. Helsingin 1952 kisojen koripalloturnaukseen isäntämaa oli päässyt automaattisesti mukaan.

Tokiossa pelanneen joukkueen runko pysyi kasassa olympialaisten jälkeen. Vuonna 1967 se teki jälleen historiaa: kuudes sija EM-kotikisoissa on edelleen Suomen koripallomaajoukkueen paras saavutus.

Vuoden 1964 aloitusviisikko vasemmalta: Pertti Laanti, Timo Lampen, Kari Liimo, Jorma Pilkevaara ja Martti Liimo.

1952: Kahden kullan kaksikko

Helsingin olympiakisat olivat kääntymässä jälkimmäiselle viikolle eikä Suomella ollut vielä yhtään kultamitalia, kun melojat aloittivat kisaurakkansa Taivallahdella sunnuntaina 27. heinäkuuta 1952. Ensimmäinen lähtö oli kajakkikaksikoiden 10 000 metrin kilpailu. Suomen Kurt Wires ja Yrjö Hietanen voittivat kullan pidettyään Ruotsin parin takanaan 0,4 sekunnin erolla. ”Emme meloneet täysillä, vaan säästimme voimiamme seuraavan päivän tuhannelle metrille”, kertoi Wires vuonna 1980 ilmestyneessä kirjassa Kultaa, kunniaa, kyyneleitä. ”Helpolla kulta ei tullut, sillä Kurre ajoi itsensä jälleen täysin piippuun. Noustuaan kanootista hän rojahti hervottomana laiturille”, muisteli Hietanen samassa teoksessa.

Kurt Wires oli lopettanut melontauransa saavutettuaan olympiahopeaa kajakkiyksiköiden 10 000 metrillä Lontoossa 1948. Helsingin olympiakisoihin hänen oli määrä osallistua konttorikoneyhtiön tulospalveluteknikkona. Kotikisavuoden koittaessa 32-vuotias Wires kuitenkin innostui uudelleen ja rääkkäsi itsensä jälleen kisakuntoon. Edustuspaikka oli auki vain kaksikossa, johon Wires pyysi kumppanikseen 24-vuotiaan Yrjö Hietasen. Miehet istuivat samaan kanoottiin ensi kerran toukokuussa 1952, vain kaksi kuukautta ennen kisoja. Tavoitteeksi asetettiin rohkeasti kaksi kultamitalia.

Kajakkikaksikoiden 1000 metrin finaali oli olympiamelontojen viimeinen lähtö maanantaina. Sitä ennen oli ennättänyt tapahtua paljon: Suomen melojat olivat voittaneet yhteensä viisi mitalia, joukossa Thorvald Strömbergin ja Sylvi Saimon kullat. Wireksen ja Hietasen päävastustajat tulivat jälleen Ruotsista, ja kisa oli edellispäiväistäkin tiukempi. Kajakit ylittivät maaliviivan rinta rinnan, ja maalikamerakuvaa tarkasteltiin pitkään. Lopulta tuomaristo julisti Suomen voittajaksi. Ruotsi jätti kuitenkin protestin, koska maalikameran filmi oli tärveltynyt. Kansainvälinen melontaliitto ratkaisi kiistan Suomen eduksi lopullisesti vasta vuosi myöhemmin.

1991: Seppo Rädyn ennätyskesä

Maailmanmestaruudesta se heti alkoi, keihäänheittäjä Seppo Rädyn ura kansainvälisellä huipputasolla. Roomassa 1987 ensiyrittämällä voitettu MM-kulta sai vuosikymmenen mittaan seurakseen viisi muuta arvokisamitalia. Pitkän uran kovin kunto osui sen keskikohtaan, kauteen 1991.

Yleisurheilun kilpailukautta oltiin vasta aloittelemassa, kun Japanista kuultiin kummia. Seppo Räty oli heittänyt 6. toukokuuta Shizuokassa maailmanennätyksen 91,98 metriä. Kotimaassa tuore ME-mies nähtiin ensimmäisen kerran tositoimissa kesäkuun toisena päivänä. Paikkana oli pienen Punkalaitumen kunnan vaatimaton urheilukenttä, keli suomalaisen alkukesän viileä tihkusade. Olosuhteet eivät edustaneet maailman huippua, mutta Seppo Rädyn tulos edusti. Keltainen Sandviken Champion -keihäs kaartoi Rädyn paiskaamana huimat 96,96 metriä.

Maailmanennätys alkoi taas lähennellä sadan metrin rajaa, minkä takia keihäsmallia oli muutettu vuonna 1985. Ratkaisu löytyi jälleen keihästä koskevien sääntöjen muokkaamisesta. Huippumiesten kesällä 1991 käyttämän keihäsmallin epätasainen pintamateriaali kiellettiin ja kyseisellä keihäällä heitetyt ennätykset mitätöitiin. Seppo Rädyn maailmanennätys eli kesästä syksyyn.

1972: Paroni kaataa kuninkaan

Italian Giacomo Agostinin saavutukset moottoripyöräradoilla ovat edelleen ylittämättömät. Hän hallitsi itsevaltiaan tavoin silloisen TT-ajon (nykyään MotoGP) kahden suurimman luokan MM-sarjaa vuosina 1968–1971. Keskeytysten takia muutkin olivat satunnaisesti yltäneet korkeimmalle korokkeelle, mutta ajamalla ei Agostinia voitettu noina vuosina kertaakaan. Kauden 1971 aikana haastajista nopeimmaksi osoittautui Jarno ”Paroni” Saarinen Suomen Turusta.

Koitti kevät 1972 ja 350-kuutioisten MM-sarjan avauskilpa 29. huhtikuuta saksalaisen moottoriurheilun pyhäkössä Nürburgringillä. Harjoituksissa Saarinen oli jättänyt Agostinin peräti kymmenen sekunnin päähän, mitä tosin epäiltiin Agostinin taktikoinniksi. Kisastartissa ”Ago” kiiruhti kärkeen. Yli 20-kilometrisistä kierroksista kolmannella Saarinen ohitti italialaisen ja ajoi MM-osakilpailun voittoon. Agostinin oli taipuminen hopeasijalle ensimmäisen kerran yli neljään vuoteen.

Kauden 1972 MM-sarjassa Agostini onnistui vielä säilyttämään ykköstilansa molemmissa ajamissaan luokissa, 350- ja 500-kuutioisissa. 250-kuutioisten MM-tittelin ja ensimmäisen suomalaisen voittaman moottoripyöräilyn maailmanmestaruuden vei Jarno Saarinen.

Seuraavana keväänä Saarinen otti voitot myös kuningasluokan MM-sarjan kahdessa ensimmäisessä osakilpailuissa. Hän menehtyi onnettomuudessa Monzan radalla 20.5.1973.

2007: Huuhkajan lento

Suomen ja Belgian välistä EM-karsintaottelua kesäkuussa 2007 oli pelattu 18 minuuttia, kun Helsingin Olympiastadionilla talvesta saakka majaillut cityhuuhkaja oli nähnyt tarpeeksi. Suomen suurimman pöllölajin (Bubo bubo) komea edustaja liiteli nurmelle, jonka jälkeen se kierteli hetken kentän yllä ja otti kurssin kohti Belgian maalia. Maalivahti Stijn Stijnen joutui perääntymään, kun huuhkaja asettui yläriman päälle poseeraamaan. Haltioitunut yleisö osoitti suosiotaan rytmikkäin ”Huuh-ka-ja”-huudoin.

Paikalle kutsuttiin Helsingin eläinpelastusyksikön palomies, mutta lopulta lintu päätti itse, milloin lähtee. Motiivina taisi olla nälkä: illan pimentyessä alkoi vähitellen myös huuhkajan metsästysaika. Peli seisoi lopulta noin kuusi minuuttia.

Lähes välittömästi pelin jatkuttua Jonatan Johansson iski Joonas Kolkan esityöstä Suomen johtoon. Alexei Eremenko jr:n ratkaisevassa 2–0-maalissa oli jo lähes huuhkajaan verrattavaa itsevarmuutta – askelharhautusten jälkeen pallo voimalla maalin ylänurkkaan. ”Bubin” pitch invasionin jälkeen Suomen jalkapallomaajoukkue oli saanut lempinimensä – Huuhkajat.

1928: Senkka nenästä pojat!

Mikähän on lopputulos, kun kuivaksi ajettu 65 kiloinen kestävyysjuoksija ottaa yhteen viimeisen päälle treenatun 79 kilogramman sarjan painijan kanssa? Ei odotettu, vaan vähintäänkin tasapeli. Yhdysvalloista Suomea edustamaan tulleen kirvesmies Ville Ritolan nyrkit olivat ikävän kovat ja käsissä jylläsi voima.

Tappelu syntyi, kun painija Vilho Pekkala makasi alakerran hyteissä röyhkeästi Ritolan paikalla Oihonna-laivassa, jolla Suomen olympiajoukkue palasi koti-Suomeen vuoden 1928 Amsterdamin olympiakisoista. Tappelua edesauttoi se, että molemmat olivat ympäripäissään.

Kun laiva karahti Helsingin Eteläsatamaan, Ritola meinasi heti luikkia takaisin Amerikkaan, mutta jäi sentään kolmeksi viikoksi. Kilpailukiertueen ja sukulaisvierailun Etelä-Pohjanmaalle hän jätti tekemättä. Kun laivatappelun vuoksi urheilujohtajat eivät maksaneet Ritolalle sovittuja korvauksia, hän palasi katkerana New Yorkiin.

Vilho Pekkala sai kotimaan kilpailuihin vuoden ja kansanvälisiin kisoihin peräti elinikäisen kilpailukiellon. Pekkalaa rangaistaessa painoi se, että hän oli ollut juovuksissa myös vuoden 1924 Pariisin kisojen paluureissulla.

1985: Suomalaisfinaali

NHL:n kausi 1984/1985 jäi historiaan erityisesti 208 pistettä runkosarjassa ja 47 pistettä pudotuspeleissä tehneen Wayne Gretzkyn dominoinnista, mutta siihen sisältyi myös suomalainen merkkipaalu. Stanley Cupin finaaleissa toukokuussa 1985 kohtasivat puolustava mestari Edmonton Oilers ja Philadelphia Flyers, ja ensimmäistä kertaa kummankin finalistin riveissä kiekkoili suomalaisia – Edmontonissa Jari Kurri ja Esa Tikkanen, Philadelphiassa Ilkka Sinisalo.

Philadelphia voitti yllättäen finaalisarjan avauksen kotiareenallaan Spectrumilla. Toisessa pelissä alkoi kuitenkin Wayne Gretzky -show, johon Philadelphian nuori joukkue ei pystynyt vastaamaan. Taustatukea supertähdelle antoi tutkapari Kurri, joka kirjautti pudotuspelien 18 pelissä komeat tehot 19+12=31.

Herrasmiesmäisestä pelistä Lady Byng Trophylla palkitulle Kurrille kausi 1984/1985 oli uran tehokkain. Myös Sinisalo kuului joukkueensa runkopelaajiin. ”Tiki” puolestaan debytoi Edmontonissa vasta pudotuspeleissä ja sai ensimmäisen Stanley Cup -sormuksensa pelaamalla yhdessä finaalisarjan ottelussa.

1927: Irti olympiaorjuuden ikeestä

Suomen Voimistelu- ja urheiluliiton liittohallinto on sitä mieltä, ettei Suomen osanotto olympialaisiin kisoihin tällä kertaa voi uhrauksia vastaavassa määrässä edistää päätarkoitustaan, joka on kotimaisen urheiluelämän syventäminen, ja näin ollen päättää, ettei liitolla ole riittävää aihetta ottaa osaa Amsterdamin kisoihin v. 1928. (Ingressi SVUL:n liittohallinnon julkisesta lausunnosta maaliskuussa 1927)

”Olympialaisten orjuuden tilalle on saatava vastapainoksi todellista joukkojen liikunnantarvetta tyydyttävää toimintaa”, lausui SVUL:n Urheilujaoston puheenjohtaja Lauri Pihkala. Suomi, vuosien 1920 ja 1924 kesäkisoja hallinnut nuori kansakunta meni olympialakkoon vuonna 1927 – vuoden 1928 kisoihin ei osallistuttaisi!

Ajatus oli ennen kaikkea lähtöisin Pihkalan päästä, mutta se sai riittävästi kannatusta SVUL:n johdossa. Esimerkiksi SVUL:n puheenjohtaja Kustaa Levälahti kuitenkin vastusti lakkoa ankarasti.
Pihkala ei enää 1920-luvulla arvostanut huippu-urheilua, jonne oli pesiytynyt raha ja korruptio. Samalla koululaisliikunta ja kansakunnan liikuttaminen kituivat resurssien puutteessa. Toisaalta Kansainvälinen olympiakomitea oli myös poistanut suomalaisille menestyksekkäitä lajeja kisojen ohjelmasta.

”…tärkeämpää, kuin tehdä maailmalla reklaamia maastamme urheilulla, jonka ulkokuori on sisusta loistavampi, on Suomen kansalle urheilun harjoittaminen omien elinehtojensa tyydyttämiseksi”, Pihkala kiteytti.

Pihkalan junailema tökkäys muurahaispesään aiheutti voimakkaan kuohunnan urheilupiireissä keväällä 1927, mikä johti lopulta siihen, että SVUL:n liittohallinto muutti päätöstään jo kesäkuussa 1927. Soraäänet osallistumisen mielekkyydestä eivät kuitenkaan vaienneet.

1933: Korkeushyppääjä ja kiekonheittäjä

19-vuotias Kalevi Kotkas keräsi katseet suomalaisilla urheiluareenoilla kesällä 1933. 194-senttinen ja liki satakiloinen nuorukainen oli jo edellisenä vuonna edustanut Suomea Los Angelesin olympiakisojen kiekonheitossa saavuttaen kunniakkaan pistesijan. Nyt olivat vuorossa ennätykset.  Vuonna 1933 Kotkas heitti kaksi Suomen ennätystä ja voitti kiekossa uransa ensimmäisen Suomen mestaruuden.

Virolaissyntyisen Kotkaksen menestys ei jäänyt kiekkokehään. Kiekonheittäjien tavanomaisessa sivulajissa kuulantyönnössä hän ylsi aina SM-hopeaan saakka, mutta paras menestys tuli tyystin erilaisessa lajissa – korkeushypyssä. Kalevan kisoissa 1933 hän jäi korkeudessa vielä hopealle voittajan kanssa samalla tuloksella (190 cm) mutta liiteli jo seuraavana vuonna omissa korkeuksissaan. Kotkas ylitti maaliskuussa 1934 ensimmäisenä eurooppalaisen korkeushyppääjänä kahden metrin rajan. Kiekonheitossa puolestaan rikkoutui 50 metrin raja ensimmäisenä suomalaisena kesällä 1937.

Kalevi Kotkaksen kesällä 1933 alkanut valtakausi tuotti seuraavien viiden vuoden aikana Suomen mestaruudet sekä kiekonheitossa että korkeushypyssä. Arvokisoista heltisi korkeuden EM-kulta 1934 ja hopea 1938.