1925: Nurmi valloittaa Amerikan

Paavo Nurmi teki tammi‒toukokuussa 1925 legendaarisen kilpailukiertueen Amerikkaan. Pariisin olympialaisten 1924 sankari juoksi vajaan viiden kuukauden aikana yhteensä 53 kilpailua, joista voitti 49. Sisäratojen maailmanennätyksen Nurmi rikkoi 29 kertaa.

Kiertue käynnistyi New Yorkissa 6.1.1925 Madison Square Gardenin vain 140 metriä pitkällä puisella radalla. Nurmi juoksi samana iltana kaksi kilpailua ja teki uransa ensimmäisissä sisäratajuoksuissa peräti kolme uutta maailmanennätystä.

Maililla Paavo Nurmi kohtasi matkan ME-miehen, Amerikan parhaan keskimatkojen juoksijan Joie Rayn. Maailmanennätys meni rikki kaksi kertaa: 1500 metrillä ja maililla. Puolitoista tuntia myöhemmin Nurmi asettui jälleen lähtöviivalle. Matkana oli nyt 5 000 metriä ja vastassa amerikansuomalaisten sankari Ville Ritola. Nurmi saapui maaliin voittajana, parantaen kymmenen sekuntia Rayn hallussa ollutta ME-tulosta.

Nurmen kilpailukalenteri täyttyi loistavan ensiesiintymisen jälkeen. Kiertue ulottui Bostonista Los Angelesiin ja poikkesi kahteen otteeseen Kanadassa. Junalla tai linja-autolla tehtyjä matkakilometrejä kertyi yli 50 000.

1978: ”Suoraan maalille ja hässäkkä”

Nuorten alle 18-vuotiaiden jääkiekon EM-finaalissa kohtasivat maanantaina 2.1.1978 Suomi ja Neuvostoliitto. Neuvostoliitto siirtyi ensimmäisessä erässä jo 2–0 johtoon. Jari Kurri kavensi sekuntia ennen erän loppua. Kolmannen erän jälkeen tilanne oli 3–3 ja siirryttiin jatkoerään, joka pelattiin täysimittaisena. Jatkoerässä Neuvostoliitto siirtyi kaksi kertaa johtoon; 5–4 johto-osuma syntyi vain 1.43 ennen loppusummeria.

Suomi otti maalivahti Jari Paavolan kaukalosta ja kuudentena pelaajalle kentälle luisteli Juha Huikari. Päävalmentaja Alpo Suhonen ja apuvalmentaja Rauno Korpi olivat antaneet selkeän ohjeen: ”suoraan maalille ja hässäkkä”. Ihan maalille asti Huikari ei ehtinyt, kun Jarmo Mäkitalo syötti kaukalon ainoalle vapaalle pelaajalle, ja Huikari veti vauhdista tasoituksen 5–5 vain 11 sekuntia ennen erän loppua.

Viides erä pelattiin sitten sudden death  -periaatteella: ensimmäisenä maalin tehnyt on voittaja. Ajassa 81.42 Jari Kurri iski ottelun voittomaalin lähietäisyydeltä. Suomi oli tasoittanut kolme kertaa erien viimeisellä minuutilla, ja 6–5 voittomaali oli ainoa hetki, kun Suomi ottelua johti – ja samalla voitti.

Toimittaja Lauri Karppinen totesi Suomen Urheilulehdessä, että ” Vihdoin viimein alkaa mieleen hiipiä ajatus, että ehkäpä Suomella sittenkin on joskus sanansa sanottavana miesten maailmanmestaruusmitaleja jaettaessa”. Tästä alkoikin jokavuotinen miesten arvokisamitalin odotus, joka päättyi kymmenen vuotta myöhemmin Calgaryn vuoden 1988 olympiakisojen hopeamitaliin.

2015: Somemyrskyn silmässä

”Pitkämäen valinta oli täysi farssi”, pauhasi somekansa tammikuussa 2016, kun MM-pronssille edellisenä kesänä heittänyt Tero Pitkämäki oli valittu urallaan kolmatta kertaa vuoden urheilijaksi. Monet twitteristit pitivät valintaa osoituksena perinteisiin lajeihin kumartavien urheilutoimittajien konservatiivisuudesta ja ymmärtämättömyydestä.

Kun laihan urheiluvuoden satoa mittailtiin Urheilugaalaa varten, MM-Pekingin lisäksi Pitkämäen puolesta puhuivat otteet Timanttiliigassa. Kesällä 2015 keihään kansainvälinen tulostaso oli kivenkova. Rahaliigan palkinnoille hamuilivat Pitkämäen ja Antti Ruuskasen lisäksi muun muassa Tšekin Vítezslav Veselý, nousevat saksalaistähdet Thomas Röhler ja Johannes Vetter, Egyptin Ihab Abdelrahman sekä 90 metrin kerhoon kesän aikana liittyneet Kenian Julius Yego ja Trinidad ja Tobagon Keshorn Walcott.

Kokonaiskisan voitto ratkesi liigan finaalissa syyskuussa. Tero Pitkämäki sinkosi Brysselissä keihäänsä voittoon riittäneisiin lukemiin 87,37, ja kun väsynyt Veselý jäi kuudenneksi, Pitkämäki kruunattiin ensimmäisenä suomalaisena lajinsa ykköseksi Timanttiliigassa. Juhlahumulle hetkellisen varjon loi 40 000 dollarin ohella palkintona ollut ”Timanttipokaali”, sillä Suomen verottaja olisi palkinnut aidon timantin vastaanottamisen mittavilla mätkyillä. Timantti paljastui onneksi lasiseksi.

Myrskyn silmässä oli tyyntä. ”Pidetään urheilijat huolta, ettei tätä voiteta enää pronssimitalilla”, kommentoi Pitkämäki vaatimattomaan tyyliinsä tietäen hyvin, että valinnan taustalla kiilteli pronssin lisäksi timantti.

Kuva: SUL/Mika Kanerva

1926: Pelakkaa pojat!

Tamperelainen tehtailija ja luistelumies Yrjö Salminen hikosi taakkansa alla. Hän kantoi mailoja, eikä aivan mitä tahansa pelivälineitä. Ne oli hankittu ulkomailta. Mailat hän vei seuransa Tampereen Pyrinnön jääpalloharjoituksiin tapaninpäivänä 1926. Hän heitti mailanipun jäälle ja huudahti: ”Pelakkaa pojat!”

Näin alkoi Suomessa kanadalaismallinen jääkiekko. Salminen ei ollut hankkinut mailoja hyvää hyvyyttään. Luisteluratojen käytöstä oli riidelty pitkään jääpalloilijoiden ja luistelijoiden välillä. Salminen oli ulkomaanmatkoillaan tutustunut jääkiekkoon ja todennut sen tarvitsevan pienemmän jään kuin jääpallo. Siispä jääkiekko Suomeen ja sitä kautta jääkentille lisää tilaa luistelulle!

Juonessa oli mukana pariluistelun olympiavoittaja Walter Jakobsson. Luistinliitto otti virallisesti jääkiekon ohjelmakseen 1927. Jääpalloa hallinnoiva Suomen Palloliitto ei halunnut antaa uutta lajia Luisteluliitolle vaan järjesti 1928 jääkiekko-ottelun Ruotsia vastaan. Lopulta sovinnon tehneet liitot perustivat tammikuussa 1929 Suomen Jäähockeyliiton, nykyisen Jääkiekkoliiton.

2008 Tiitu ratkaisee ja ja ja…!

”Ruotsi on voittanut salibandyn maailmanmestaruuden”, kuultiin urheilu-uutisten lukijan lakonisella äänensävyllä kuudesti peräkkäin vuosina 1996–2006. Suomen miehet eivät voineet mitään lajia dominoineelle naapurimaalle. Kunnes tuuli kääntyi Prahassa vuonna 2008.

Suomalaiset aloittivat MM-finaalin pyörremyrskyllä, jollaista Ruotsin maajoukkue ei ollut ennen kokenut arvokisoissa. Suomi johti avauserän jälkeen jo lupaavasti 4–0. Salibandyssa suurikin ero on otettavissa nopeasti kiinni. Keltasininen joukkue kuroi eron umpeen maali maalilta, ja viimeisessä erässä peli näytti kääntyvän jälleen kerran sinivalkoisen Suomen tappioksi. Ruotsi nousi kahden maalin johtoon.

Vaihtopenkin lepopäädystä peliin mukaan nostettu Lassi Vänttinen kavensi eron jo yhteen maaliin. Jopa Mika Kohonen, maailman parhaaksi pelaajaksi tituleerattu salibandyprofessori, puristi mailaa jännityksestä ja epäonnistui rangaistuslaukauksessa kolmannen erän loppupuolella. Lopulta Vänttinen ampui loppuottelun kolmannella maalillaan Suomen tasoihin ja peli päätyi jatkoajalle.

Viiden minuutin kohdalla Ruotsin hyökkäys päättyi Henri Toivoniemen torjuntaan. Vain muutamassa sekunnissa pallo oli kentän toisessa päädyssä Rickie Hyvärisellä, joka syötti avopaikkaan maalin vasemmalle kulmalle täysin vapaana olevalle Tero Tiitulle. Yleisradion selostaja meni sanattomaksi. Salibandy siirtyi uuteen aikakauteen. Ruotsi oli lyöty. Suomi oli uusi maailmanmestari!

1956: Kaksi lahjaa Suomelle

Vuoden 1956 kesäolympiakisat pidettiin vasta marras-joulukuun vaihteessa Australian Melbournessa, eteläisen pallonpuoliskon alkukesällä. Suomalaismenestys oli ollut laihanlaista kisojen lähestyessä loppuaan. Viimeinen valttikortti oli kreikkalais-roomalainen paini, jonka mitalit ratkaistiin 6. joulukuuta, Suomen itsenäisyyspäivänä. Ratkaisuotteluihin oli selviytynyt kaksi suomalaispainijaa.

Rauno Mäkinen hävisi höyhensarjassa (62 kg) ensin Neuvostoliiton Roman Dzeneladzelle tuomariäänin 1–2 mutta väänsi sitten pistevoiton Unkarin Imre Polyákista. Suomalaistoiveet riippuivat nyt Dzeneladzen ja Polyákin ottelusta. Mäkinen saisi kultamitalin vain siinä tapauksessa, että unkarilainen ottaisi pistevoiton mutta ei selkävoittoa, ja juuri näin tapahtui. Kaikki kolme painijaa päätyivät keskinäisissä otteluissaan tasapisteisiin, mutta Mäkinen oli edelliskierroksilta kerännyt vähiten miinuspisteitä.

Jos Mäkinen tarvitsi avukseen painimatematiikkaa, sarjaa ylempänä Kyösti Lehtonen ei jättänyt mitään sattuman varaan: turkkilainen Rıza Doğan kukistui ensimmäisessä ottelussa pistein, ja Unkarin Gyula Tóth lensi takavyöotteesta mattoon.

Uutinen kahdesta kultamitalista kantautui Suomeen sopivasti piristämään itsenäisyyspäivän viettoa. Pelastettu oli paitsi Suomen menestys Melbournessa myös painijoiden katkeamattomana vuodesta 1906 jatkunut kultaketju. Tämän jälkeen se tosin katkesi: seuraavaa olympiavoittoa saatiin odottaa 20 vuotta.

Kyösti Lehtonen Istanbulissa vuonna 1956

Rauno Mäkinen Istanbulissa vuonna 1956

1973: Vuoden urheilijaksi ensimmäisenä naisena

Mona-Lisa Pursiainen hallitsi yhdessä Riitta Salinin ja Pirjo Häggmanin kanssa pikajuoksumatkoja Suomessa 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun lopulle. Pursiaisen uran huippuvuosi oli 1973, jolloin hän voitti universiadikultaa Moskovassa 100 ja 200 metrillä. Jälkimmäisen matkan voittotulos 22,39 oli ylivoimainen Suomen ennätys, jota ei ole kyetty rikkomaan vieläkään. Silloisesta maailmanennätyksestä hän jäi vain sekunnin sadasosan. Samana vuonna Pursiainen valittiin ensimmäisenä naisena Vuoden urheilijaksi.

Pursiainen edusti Suomea olympialaisissa kaksi kertaa: Münchenissä 1972 ja Montrealissa 1976. Mitalisijoille hän ei kuitenkaan näissä kisoissa juossut, ja parhaimmat vuodet osuivat olympialaisten väliin. Vuoden 1974 EM-kisoissa Roomassa Pursiainen voitti hopeaa 4 × 400 metrin viestissä ja pronssia 200 metrillä. SM-kultaa hän voitti kaikkiaan 14 kertaa.

Kruunupyystä lähtöisin olleen Pursiaisen menestyksen salaisuus oli ahkera harjoittelu: hänen kerrotaan harjoitelleen jopa kolmanneksen enemmän kuin miespikajuoksijat tuohon aikaan.

1959: Ruotsi kaatuu ensimmäisen kerran

Yli 5 000 suomalaista tuli seuraamaan Helsingin Nordenskiöldinkadun Jäästadionille jääkiekko ottelua, jonka tuloksen odotettiin olevan totuttu. Ruotsi voittaisi jälleen kerran Suomen ja vielä B-miehistöllään.

Katsomojen reunoilla palaneet tervapadat antoivat hieman lämpöä. Pakkasta ei sentään ollut kuin neljä astetta. Yllättäen suomalaisten peli lämmitti katsojat. Suomi piti vauhtia ja ahkeralla karvauksella esti ruotsalaisten hyökkäyksiä.

Ensimmäisen erän lopussa koitti pettymys. Ruotsi meni puolitoista minuuttia ennen erätaukoa johtoon kesken Suomen painostuksen.

Kanadansuomalaisen valmentajan Viljo ”Joe” Wirkkusen johdolla Suomi jatkoi samalla taktiikalla, joka tuotti toisen erän lopussa Raimo Kilpiön tasoituksen.

Kolmas erä oli suomalaisten näytöstä. Teppo Rastio, Seppo Vainio ja Pertti Nieminen onnistuivat maalinteossa. Kun Esko Niemi piti maalissa pintansa, Suomi voitti Ruotsin ensimmäisen kerran ja vielä selvin numeroin 4 - 1.

Seuraavana päivänä Suomi murskasi Ruotsin 6 - 0 Tampereella. Parkkiintuneimmatkin jääkiekkoäijät itkivät laulaessaan Maamme-laulua. Ilta päättyi ilotulitukseen.

1918: Kohtalokas kokous

Keväällä 1918 käyty sisällissota iski syvän haavan Suomen urheiluelämään. Monet työläisurheiluseurat olivat osallistuneet aktiivisesti taisteluihin punaisten joukoissa. Voittaneiden puolella urheiluväki oli ollut keskeisesti järjestämässä suojeluskuntia ja niiden pohjalta rakennettua valkoista armeijaa.

Sovinnolle ei jäänyt juuri sijaa, kun Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) keskushallinto käsitteli 24.11.1918 kapinaan osallistuneiden työläisurheilijoiden ja heidän seurojensa erottamista liitosta. Jyrkimmin esiintyi Kustaa Eemil Levälahti, jonka mielestä ”parempi on pitää liitossa vaikka vain 2000 kelpo urheilijaa kuin 20 000 huonoa, joista ei kukaan tiedä, mistä puuhista heidät vielä tapaa.” Armahduksen puolesta puhunut Eino Pekkala jäi vähemmistöön, kun kokous päätti äänin 265–61 erottaa liitosta ne seurat, joiden jäsenistä yli puolet oli tuomittu osallistumisesta kapinaan. Lisäksi erotettiin äänin 274–35 ne yksityiset jäsenet, jotka oli tuomittu menettämään kansalaisluottamuksensa kapinaan osanotosta.

Päätöksellä oli pitkät jäljet. Erotetut seurat perustivat tammikuussa 1919 Työväen Urheiluliiton (TUL), jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Eino Pekkala. K. E. Levälahti teki pitkän uran valkoisen Suomen urheilujohdossa. SVUL:n ja TUL:n välit pysyivät jäisinä aina talvisotaan saakka ja kylminä kauan sen jälkeenkin. Kun sekä Levälahdelle että Pekkalalle vuonna 1949 myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi, edellinen ei saapunut sitä vastaanottamaan.

Levälahti (vas.) ja Pekkala eivät tehneet sovintoa vielä vanhoilla päivilläänkään.

1977: Käry kotikisoissa, osa 2

Kolme kertaa suomalaisten kotikisoja on varjostanut iso dopingskandaali. Ensimmäisen kerran kolahti jääkiekon MM-kisoissa 1974. Leijonien maalivahdin Stig Wetzellin efedriinikäryn seurauksena Suomi menetti kiekkohistoriansa ensimmäisen MM-mitalin. Parhaiten on muistissa MM-Lahti 2001, kun kuusi suomalaishiihtäjää jäi kiinni kotikisojen dopingtesteissä. Väliin osui vähemmälle huomiolle jäänyt yleisurheilijoiden kärykohu vuonna 1977.

Suomi palasi 1970-luvulla yleisurheilussa lähes suurvallaksi. Dopingin suhteen Suomessa tuskin oltiin sen enemmän tai vähemmän syyllisiä kuin muualla. Ennen Montrealin olympialaisten esikisoja 1975 päätyi julkisuuteen Suomen Olympiakomitean kirje, jossa muistutettiin, että hormonikuureja ottaneiden pitää muistaa varoaika ennen dopingtestiä.

Suomalaiset selvisivätkin puhtain paperein niin esikisojen kuin kesän 1976 olympiakisojen testeistä. Helsingissä järjestetyssä yleisurheilun Euroopan cupin finaalissa elokuussa 1977 ei oltu enää yhtä onnekkaita. Kiekonheittäjä Markku Tuokko, keihäänheittäjä Seppo Hovinen ja korkeushyppääjä Asko Pesonen jäivät dopingtestissä kiinni anabolisen steroidin käytöstä. Myöhemmin he kertoivat luottaneensa, että ennen kisaa pidetty 16 päivän tauko hormonikuurissa riittäisi läpäisemään testit.

Suomalainen laboratorio teki odotettua parempaa työtä. Kolmen suomalaisurheilijan jääminen kiinni todisti puolueettomuudesta. Ammattitaidon huippua puolestaan osoitti naisten kuulantyönnön kuningattaren, DDR:n Ilona Slupianekin käry. Kyseessä oli DDR:n dopingpainotteisen urheiluhistorian ainoa positiivinen testinäyte.

1998: ”Mika Häkkinen on maailmanmestari!”

Formula 1-kausi vuonna 1998 oli alusta alkaen kahden kauppa. Korkeimmalle korokkeelle nousivat vuoron perään McLarenilla ajava Mika Häkkinen ja Ferrarin ykköskuljettaja Michael Schumacher.

Kilpailu voitosta oli kova paitsi kilparadoilla myös ratojen ulkopuolella. Tallien ja kuskien lisäksi formulasoppaa hämmensivät rengasfirmat, kannattajat ja media. Taustakohusta huolimatta Häkkinen vaikutti rauhalliselta ja kertoi päässeensä aloittamaan kauden ”unelma-autolla”.

Italiassa ajetun, kolmanneksi viimeisen osakilpailun jälkeen ajajat olivat tasapisteissä. Saksan Nürburgringillä ajetusta Luxemburgin kisasta tuli kauden ehkä tiukin taistelu ennen Japanin päätöskisaa. Virheettömään suoritukseen yltänyt Häkkinen näytti kylmähermoisuutensa viemällä voittopisteet itsevarman Schumacherin nenän edestä.

Japanin Osakassa 1.11.1998 käydyssä päätöskilpailussa asetelma oli edelleen jännittävä. Mahdollisuus maailmanmestaruuteen oli molemmilla kuljettajilla. Kaksintaistelu alkoi Schumacherin kannalta huonosti: hän menetti paalupaikkansa auton moottorin sammuttua. Lopullisesti mestaruushaaveet kariutuivat 31. kierroksella rengasrikkoon. Häkkinen sai ajaa ensimmäiseen Formula 1 -maailmanmestaruutensa johtaen kisaa alusta loppuun.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua

2000: Isot kengänjäljet

Lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 2000 tehtiin suomalaista urheiluhistoriaa Atlanta Hawksin kohdatessa NBA-kauden avausottelussaan Charlotte Hornetsin. Kotijoukkueen sentterinä aloittanut Hanno Möttölä sai 31 minuuttia peliaikaa, teki kymmenen pistettä ja otti viisi levypalloa Hawksin hävitessä 82–106. Möttölästä tuli näin ensimmäinen suomalaispelaaja maailman kovimmassa koripalloliigassa.

Hanno Möttölä aloitti koripalloilun Käpylän Panttereissa, mistä tie vei Helsingin NMKY:n junioreihin. 209-senttiseksi venyneen nuorukaisen taidot huomattiin pian Yhdysvalloissakin, ja vuonna 1996 hän aloitti opinnot Utahin yliopistossa, kuuluisassa koripalloahjossa. Valmentaja Rick Majerusin vaativassa koulussa Möttölästä kehkeytyi neljän vuoden aikana yksi yliopistoliigojen arvostetuimmista isoista laitahyökkääjistä. Keväällä 1997 Utah eteni valtakunnallisen mestaruusturnauksen loppuotteluun saakka. Möttölä teki 15 pistettä Utahin hävitessä Kentuckylle 69–78.

Viimeisen yliopistovuoden loukkaantumiset heikensivät Möttölän asemia vuoden 2000 NBA-varauksessa. Atlanta Hawks valitsi hänet toisella kierroksella numerolla 40. Möttölän NBA-ura jäi lopulta kahden vuoden mittaiseksi: tilille kertyi 155 ottelua Hawksissa pistekeskiarvolla 4,6. Taival jatkui Euroopan kirkkaimmilla parketeilla Espanjan, Italian, Venäjän, Liettuan ja Kreikan huippuliigoissa sekä Suomen maajoukkueessa, josta Möttölän tuella tuli arvokisojen vakiokävijä. Pelaajauransa jälkeen Möttölä on toiminut juniorivalmentajana kirkkaimpana tähtenään hänen jälkiään NBA-areenoille seurannut Lauri Markkanen.

2010: Lökäpöksyt valokeilassa

Lumilautailijat eivät asetu helpolla suomalaisen urheilijan perinteiseen muottiin. Ryppyotsainen voitontavoittelu ja tinkimätön treeni ovat kaukana lajin ytimestä: suuri osa huippulaskijoista keskittyy pelkästään elokuvien kuvaamiseen ja vapaalaskuun. Lumilautailijat ovat kuitenkin kuuluneet Suomen suurimpiin mitalitoivoihin siitä lähtien, kun lajia nähtiin ensimmäisen kerran olympianäyttämöllä Naganossa 1998.

Vancouverin olympialaisissa 2010 Suomen lumilautailujoukkueen muodostivat lumikouruun osallistuneet Janne Korpi, Ilkka-Eemeli Laari, Markus Malin ja Peetu Piiroinen sekä parisuurpujottelussa kilpaillut Ilona Ruotsalainen. Eniten odotettiin Piiroiselta, joka oli edellisenä vuonna voittanut arvostetun TTR-kiertueen.

Piiroinen lunasti odotukset tyylipuhtailla ja rohkeilla finaalilaskuilla, jotka riittivät hopeamitaliin. Kansainvälisesti suurimman huomion sai supertähti Shaun White, joka voitti ylivoimaisen esityksen jälkeen toisen peräkkäisen olympiakultansa. Piiroinen oli hopeamitalillaan Suomen menestynein urheilija Vancouverissa.

Kuva: Urheilumuseo/Giuliano Bevilacqua

1923: Kun Nurmi uhkasi liittyä Työväen Urheiluliittoon

Paavo Nurmen ja Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) välit tulehtuivat kesällä 1923. SVUL:n urheilujaosto oli eturivin urheilijoitaan kuulematta määrännyt, etteivät suomalaiset yleisurheilijat saa kilpailla koko kesänä ulkomailla. Tällä haluttiin turvata mahdollisimman laadukas harjoittelu ennen seuraavan vuoden Pariisin olympiakisoja. Ainoa poikkeus olivat Göteborgin kilpailut.

Paavo Nurmelle tällaiset määräykset eivät sopineet. Hän lähti vastoin SVUL:n urheilujaoston lupaa kesäkuussa Norjaan luvaten vielä kilpailla myöhemmin Tukholmassa ja syksymmällä matkustaa jopa Yhdysvaltoihin saakka.

Pelkästään Norjan matkasta aiheutui kova riita. Nurmi uhkasi liittyä Työväen Urheiluliittoon. Hän otti yhteyttä Työväen Urheilulehden vastaavaan toimittajaan Väinö Koivulaan kirjoittaakseen selkkauksesta. Koivula oli kuitenkin kesälomalla, eikä kirjoitusta näin ollen julkaistu.

Nurmen uhkaus tepsi. Liitto päästi hänet kilpailemaan Norjaan ja lievensi muutoinkin tiukkaa linjaansa ulkomaan matkoihin. Yhdysvaltoihin Nurmi ei sentään päässyt lähtemään. No, ei häntä nähty Göteborgissakaan. Nurmi kulki omia polkujaan.

1981: Naisjohtajia herrakerhoon

Vuonna 1981 tapahtui kauan odotettu muutos, kun Kansainvälisen olympiakomitean jäseniksi valittiin ensimmäiset naiset, Suomen Pirjo Häggman ja Venezuelan Flor Isava-Fonseca.

Heidät valittiin erityisesti siksi, että KOK:lla oli tarve saada naisjäseniä. Häggmanin jäsenyys edusti suoraan olympiakilpailijoita. Kova pikajuoksutausta ja nuori ikä tekivät hänestä poikkeuksen muutenkin kuin sukupuoleltaan KOK:n jäsenistössä. 30-vuotiaana hän oli KOK:n nuorin jäsen.

Paavo Honkajuuri, jonka tilalle Häggman valittiin, oli keskustellut asiasta KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranchin kanssa. Samaranch lupasi, että suomalainen naisjohtaja valitaan, mikäli Honkajuuri löytää seuraajakseen sopivan sellaisen.

Suomalaiset pohtivat Honkajuuren johdolla ehdokkaaksi esimerkiksi Marjatta Väänästä ja Jane Erkkoa, kunnes Jukka Uunila nosti esiin Häggmanin nimen.

Pirjo Häggman oli KOK:n jäsen vuoteen 1999 saakka. Hän erosi, koska Salt Lake Cityn valintaan olympiakaupungiksi liittyi laaja lahjusskandaali, johon myös Häggman yhdistettiin. Ero oli hätiköity ja Häggman katui sitä. Peter Tallberg totesi, että Häggmanin eron aiheutti ennemmin median luomat paineet kuin väärinkäytökset.

1921: Suomen kansallispeli syntyy

Lauri ”Tahko” Pihkala näki ensimmäisen baseball-ottelunsa Bostonissa vuonna 1907. Tahkon mielestä baseball oli yksitoikkoinen peli: vaikeiden laakasyöttöjen vuoksi suurin osa lyönneistä oli huteja, eikä kentällä tapahtunut juuri mitään. Jotain hyvääkin pelissä täytyi olla, koska se innosti sekä pelaajia että yleisöä. Niinpä Tahko alkoi kehittää uutta peliä yhdistäen perinteiseen pystysyöttöä käyttävään kuningaspalloon baseballin parhaina pitämiään ominaisuuksia. Työn tuloksena syntyi pitkäpallo.

Tahkon mielestä pitkäpallo oli kuitenkin taktisesti köyhää, joten hän jatkoi kehitystyötään. Hän julkaisi uuden pelin ensimmäiset säännöt ja kenttäpiirroksen Suomen Urheilulehdessä 6.10.1921 artikkelissaan ”Pitkäpallosta vielä pitemmälle”.  Pitkäpallosta pidemmälle Tahko oli päässyt muun muassa omaksumalla baseballista ajolähdön ja pesät eli kotipesän lisäksi kolme ulkopesää. Pesäpallo oli syntynyt.

Pesäpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran seuraavana vuonna. Voittajaksi selviytyi Helsingin Pallonlyöjät (kuvassa), joka voitti myös pitkäpallon viimeisen Suomen mestaruuden vuonna 1921.

1967: Korishuumaa uudessa jäähallissa

Helsingin upouudessa jäähallissa järjestettiin koripallon EM-kisat syksyllä 1967. Urheilulehdessä oltiin huolestuneita Suomen maineesta kisajärjestäjänä. Levyistä koottu pelikenttä ei ollut tasainen, ja lattialle tippui katon taljakoneista öljyä. Koritelineet olivat ”skandaalimaisessa kunnossa”. Koriverkot hajosivat jo ensimmäisissä harjoituksissa.

Päävalmentaja Kalevi Tuomisen mielestä kotikenttäetua ei ollut, sillä joukkue oli päässyt harjoittelemaan jäähallissa liian vähän. Leirityksen alussa hän harkitsi luopumista tehtävästään pelaajien huonon kunnon vuoksi.

Harjoittelun ansiosta Suomi nousi uudelle tasolle ja voitti kovasti taistellen kuudesta ensimmäisestä pelistä neljä. Julkisuudessa spekuloitiin sijoittumisesta jopa neljän parhaan joukkoon. Tappiopeleissäkin pelattiin loistavasti, vaikka pisteiden teko jäi liikaa Kari Liimolle ja Jorma Pilkevaaralle. Levypalloja napsinut Veikko Vainio valittiin tähdistöjoukkueeseen. Joukkuehengeltään yhteen hitsautunut Suomi oli hienosti kuudes, Länsi-Euroopan paras.

1988: Viimeisellä voittoon

Suomi lähti vahvalla kolmikolla Soulin olympiakisoihin 1988 puolustamaan miesten keihäänheiton kultamitalia, jonka Arto Härkönen oli voittanut neljä vuotta aiemmin Los Angelesissa. Nuori Kimmo Kinnunen oli vielä tulevaisuuden mies, mutta Seppo Räty oli kruunattu maailmanmestariksi Roomassa 1987. Eniten odotettiin kuitenkin Tapio Korjukselta, joka 27-vuotiaana oli noussut elämänsä kuntoon saatuaan kerrankin harjoitella vammoista vapaana. Lapuan Virkiää edustava Korjus oli juuri tehnyt SE-tuloksen 86,50, jota pidemmälle oli maailmalla heittänyt vain ME-mies Jan Železný.

Karsintakilpailu harmaannutti hiuksia kotikatsomoissa, kun sekä Räty että Korjus ylittivät rajan vasta kolmannella heitollaan. Loppukilpailussa Korjus piti ohjia kahden kierroksen jälkeen avauskaarellaan 82,74, mutta hän jätti kaksi seuraavaa heittoaan tekemättä reiteen iskeneen kivun vuoksi. Räty siirtyi kärkeen kolmannella kierroksella (83,26), mutta neljännellä Železný heitti ohi molempien suomalaisten (83,46). Venyttelyllä ja jääpusseilla jalkaansa hoitanut Korjus palasi viidennellä kierroksella heittopaikalle, mutta yritys epäonnistui pahasti. Železný paransi viimeisellään tulokseen 84,12 ja puolittain juhli jo voittoa. Suomeen näytti tulevan hopeaa ja pronssia.

Vaan vielä oli Korjuksella yksi heitto jäljellä. Keihäs irtosi 196-senttisen miehen kädestä räväkästi ja kantoi tšekinkin kaarta pitemmälle. Kun valotaululle välähtivät numerot 84,28, Korjus juoksi kentän halki kättelemään korealaiset mittamiehet. Hänen kultamitalinsa jäi Suomen ainoaksi Soulin kisoissa, ja se on edelleenkin Suomen viimeisin olympiavoitto miesten keihäänheitossa. Olympiavuosi 1988 jäi Tapio Korjuksen ainoaksi ehjäksi kilpailukaudeksi: hän lopetti uransa jo vuoden kuluttua. Kuudentoista sentin erolla hopealle Soulissa jäänyt Jan Železný otti voiton kolmissa seuraavissa olympiakisoissa.

1982: Keke

Suomessa pilkahteli vuonna 1982 merkkejä modernista. Helsingin metro aloitti toimintansa ja joululahjoista odotetuin oli Commodore 64 -tietokone. Myydyimpänä automallina sentään pysytteli Lada.

Kilpa-autojen kuninkuusluokan, formula ykkösten, kuuma uutuus oli turbo. Ferrarin ja Renaultin turbomoottoreista ruuvattiin tehoa satakin hevosvoimaa enemmän kuin vanhoista ahtamattomista V8-moottoreista. Toisaalta turbomoottorit eivät tahtoneet kestää.

Suomessa F1 oli yhtä kuin Keijo ”Keke” Rosberg. Aiemmilla neljällä formulakaudellaan hän oli saavuttanut vain kerran MM-pisteitä, ja valtaosa kisoista oli päättynyt karsiutumiseen tai keskeyttämiseen. Keken itsevarma esiintyminenkin ärsytti vaatimattomia hiihto- ja juoksusankareita ihaillutta kansaa.

Kaudella 1982 asetelma muuttui. Vanhaa oli vain Williams-tallin autojen luotettava Cosworth-moottori, joka kiidätti Rosbergin 15 GP:ssa kuudesti palkintokorokkeelle. Keskeytyksiä tuli enää vain kolme. Dijonin radalla Ranskassa Keke Rosberg teki 28. elokuuta 1982 suomalaista urheiluhistoriaa voittamalla MM-osakilpailun ja nousemalla samalla MM-sarjan kärkeen.

Vuoden viimeinen osakilpailu ajettiin Las Vegasissa kasinon parkkipaikalla. Keke ajoi Williamsinsa ruutulipulle viidentenä, mikä riitti maailmanmestaruuteen. Historiallinen F1-mestaruus puolestaan tuotti Keke Rosbergille valinnan Vuoden urheilijaksi – ensimmäisenä moottoriurheilun edustajana.

2016: Paralympiasankarista Vuoden urheilija

Ennen Ateenan olympiakisoja 2004 Suomi ei ollut jäänyt kertaakaan ilman kultamitalia, kun joukkue oli lähetetty kesäolympialaisiin. Ateenasta kulta jäi saamatta. Olympiakisojen jälkeen samoilla areenoilla järjestettävissä paralympialaisissa Leo-Pekka Tähti kelasi pyörätuolillaan T54-luokan voittoon sekä 100 että 200 metrillä. Vuoden urheilija -äänestyksessä 2004 Urheilutoimittajain liiton jäsenet arvostivat paralympialaisten tuplavoittaja Tähden vuoden kuudenneksi parhaaksi urheilijaksi.

Pekingin olympialaisissa 2008 Satu Mäkelä-Nummela voitti trap-ammunnassa kultaa ja vei myös Vuoden urheilija -äänestyksen nimiinsä. Leo-Pekka Tähden paralympiakulta 100 metrillä riitti äänestyksen yhdeksänteen sijaan. Lontoossa 2012 suomalaiset jäivät toisen kerran olympiahistoriassa ilman kultaa. Tähti puolestaan voitti kolmannen kerran paralympialaisten 100 metrin kelauksen ja nousi Vuoden urheilija -ennakkosuosikeihin. Tuloksena oli äänestyksen kolmossija, tosin eniten ykkössijoja saaneena.

Rio 2016 jätti suomalaiset olympiaurheilijat jälleen ilman kultaa. Paralympialaisten kultaketjun jatkumisesta vastasi Leo-Pekka Tähti. Porilainen kelasi 100 metrillä neljännen peräkkäisen paralympiavoiton. Tammikuussa 2017 hän aloitti itsenäisyyden juhlavuoden tuulettamalla Urheilugaalassa Vuoden urheilija -äänestyksen voittoa, historian ensimmäisenä paralympiaurheilijana.

Paralympiakomitea/Harri Kapustamäki